— Ab! Ruhtinatar Maria! — sanoi hän äkkiä luonnottomasti ja heitti kädestään sorvitaltan. (Pyörä kiepsahti vielä vauhtiaan. Ruhtinatar Maria muisti kauvan tämän pyörän häipyvän kitinän, sillä se sulautui hänen muisteloissaan niin täydellisesti sitä seuranneeseen keskusteluun.)
Ruhtinatar Maria siirsihe isänsä luo, katseli häntä kasvoihin, ja äkkiä hänessä jotakin höltyi. Silmissä alkoi sumeta. Hän oivalsi isänsä kasvoista, jotka eivät olleet surulliset eivätkä toivottomat, vaan kiukkuiset ja luonnottomasti vääntyneet, että nytpä, nytpä hänen yllään kauhea onnettomuus uhkaavana väikkyi, onnettomuus pahin elämässä, ennen kokematon, auttamaton, käsittämätön onnettomuus: rakkaan henkilön kuolema.
— Mon père! André![4] — sanoi ruma, kömpelö ruhtinatar sellaisella surun ja itsensä unohtamisen aiheuttamalla, kuvaamattomalla lumolla, että isä ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi hänestä nyyhkyttäen.
— Sain tiedon. Vangittujen joukossa ei ole, ei myös kuolleitten. Kutusof kirjoittaa, — kirkaisi hän kimakasti, ikäänkuin tahtoen tällä huudollaan karkottaa ruhtinattaren, — kaatunut!
Ruhtinatar ei pyörtynyt, hänelle ei tullut paha olo. Hän oli jo kalpea, mutta kuultuaan nämä sanat hänen kasvonsa muuttuivat, ja jotakin tunkeutui kirkkaana hohteena hänen säteileviin kauniisiin silmiinsä. Ikäänkuin ilo, korkein ilo, riippumaton ilo tämän maailman suruista ja iloista, levisi valtavana tuota hänessä olevaa syvää surua hälventämään. Hän unohti kokonaan pelkonsa isään, meni hänen luokseen, tarttui häntä käteen, veti sitä puoleensa sekä syleili hänen kuivaa suonikasta kaulaansa.
— Mon père, — hän sanoi. — Älkää kääntykö minusta, itkekäämme yhdessä.
— Konnat, ilkiöt! — huudahti ukko, väistäen hänestä kasvojaan. — Tuhoavat armeijan, tuhoavat ihmisiä! Miksikä? Mene sanomaan Lisalle!
Ruhtinatar vaipui voimatonna nojatuoliin isän viereen ja purskahti itkuun. Hän näki nyt veljensä sinä hetkenä, kun tämä hyvästeli häntä ja Lisaa hellän ja samalla ynseän näköisenä. Hän näki hänet sinä hetkenä, jolloin hän hellästi ja pilkallisesti ripusti kaulaansa pyhänkuvan. "Uskoiko hän? Katuiko hän epäuskoaan? Oliko hän nyt tuolla? Tuollako, ikuisen rauhan ja autuuden asunnoissa?" — hän mietiskeli.
— Mon père, sanokaa minulle, miten se oli? — kysyi hän kyynelten lomasta.
— Mene, mene, kaatunut tappelussa, jonne johdettiin surmattaviksi Venäjän paraat pojat ja venäläinen maine. Menkää, ruhtinatar Maria! Mene sanomaan Lisalle! Minäkin tulen.