— No, ystävät rakkaat, nyt olen asian aprikoinut pitkin ja poikki, kuulkaa siis neuvojani, — hän alkoi. — Eilen olin, kuten tiedätte, vanhan ruhtinaan luona. Hän huutamaan, mutta ei minua niin peloiteta! Latelin hänelle koko totuuden!
— Entäs hän? — kysyi kreivi.
— Hänkö? puolihullu ... ei tahtonut kuunnella. Mutta jättäkäämme jo koko juttu, näinkin jo olemme tyttö rukkaa kiusanneet. Neuvoni on tällainen: ajakaa asianne ja lähtekää kotiin Otradnoon ... ja odottakaa siellä...
— Ah, ei! — huudahti Natasha.
— Ei, matkustakaa, — sanoi Maria Dmitrijevna. — Ja odottakaa siellä. Jos sulhanen nyt saapuu tänne, niin syntyy ankara riita. Mutta kyllä hän täällä kahdenkesken vanhuksen kanssa asiat järjestää ja saapuu sitten sinne.
Ilja Andrejevitsh hyväksyi heti ehdotuksen, sillä hän käsitti heti sen järkevyyden. Jos vanhus taipuu, niin hauskempi on lähteä sitten tervehtimään häntä Moskovaan tai Lisijagoriin; jollei hän taas taivu, niin saattaa vihkiminen tapahtua ainoastaan Otradnossa.
— Oiva neuvo, — hän sanoi. — Minua vaan harmittaa että menin häntä tapaamaan ja vein hänetkin mukanani, — jatkoi vanha kreivi Natashaa osoittaen.
— Ei, miksi harmitella? Kun kerran täällä olitte, niin oli käynti välttämätön. Jollei hän tahtonut, niin on se hänen asiansa, — puhui Maria Dmitrijevna, etsien jotain käsityölaukustaan. — Ja kapio on hankittava, miksi siis enää viivyttelisitte; ja jos jotain puuttuu, niin kyllä teille lähetän. Vaikka mielelläni olisin teidät täällä pitänytkin, niin lähtekää sittenkin.
Löydettyään laukustaan sen, mitä oli etsinyt, hän antoi sen Natashalle. Se oli kirje ruhtinatar Marialta.
— Sinulle kirjoittaa. Miten hän on tuskissa raukka! Hän pelkää, että luulet, ettei hän sinua rakasta.