— Ethän ole antanut rukkasia Bolkonskille, — hän sanoi.
— Kukapa tietää, kenties olenkin antanut! Kenties olenkin jo vapaa Bolkonskista. Miksi ajattelet minusta niin halpamielisesti?
— En mitään ajattele, en vaan saata tätä käsittää...
— Odotahan, Sonja, kaikki vielä käsität. Saatpa nähdä, millainen hän on miehekseen. Älä vain ajattele pahaa hänestä, älä myös minusta.
— En kenestäkään pahaa ajattele: rakastan kaikkia, säälin kaikkia. Mutta mitä on minun tehtävä?
Sonja pysyi lujana eikä antautunut Natashan hellän hyväilevään äänilajiin. Mitä pehmeämpi ja mairittelevampi oli Natashan ilme sitä vakavimmiksi ja ankarimmiksi muuttuivat Sonjan kasvot.
— Natasha, — sanoi Sonja, — pyysit, etten puhuisi sinulle tästä asiasta; mutta itse olet alkanut. Natasha, en luota häneen. Miksi tämä salaperäisyys?
— Taas, taas! — keskeytti Natasha.
— Natasha, pelkään puolestasi.
— Mitä tässä on pelättävää?