— Dmitri, — kysyi Rostof kuskipukilla istuvalta palvelijalta. — Eikö tuo tuli ole meiltä?
— Kyllä, on se, isän työhuoneessa se palaa.
— Eivätkö he vielä ole menneet levolle? Hä? Mitäs arvelet? — Kuuleppas, äläkä unohda, hanki minulle heti uusi ratsuviitta, — lisäsi Rostof, hypistellen vasta puhjenneita viiksiään. — No, anna nyt mennä, — huusi hän ajajalle. Heräähän jo, Vasja, — virkkoi hän Denisoville, jonka pää taas nyökähteli. — Ajahan, aja, koko kolme ruplaa saat juomarahaa! — huudahti Rostof, kun enää kolme talon mittaa oli jälellä. Hänestä näytti, etteivät hevoset lainkaan liikkuneet. Vihdoinkin reki pysähtyi oikealle pääovesta; yläpuolellaan näki Rostof tutun räystäskoristeen josta rappaus oli lohkeillut, rappuset ja katukäytäväpylvään. Ennenkuin hevonen oli pysähtynyt, hyppäsi hän reestä ja juoksi kuistille. Talo seisoi siinä liikkumatonna, välinpitämättömänä, aivan kuin ei olisi sitä koskenut, kenen sai vieraakseen. Kuistilla ei ollut ketään. "Jumalani! Onkohan vaan kaikki hyvin!" — ajatteli Rostof, sydän sykkyrässä hetkeksi seisahtaen ja heti taas juosten läpi kuistin ja ylös tuttuja, rapistuneita portaita. Vielähän tuo vanha lukonväännin, jonka likaisuus oli harmittanut kreivitärtä, avautui yhtä herkästi. Etehisessä paloi talikynttilä.
Mihaila vanhus nukkui laatikon kannella. Ratsupalvelija Prokofi, joka oli niin väkevä että nosti vaunut takanavatista, istui punoen veranpalteista tallukoita. Hän katsahti avautuneelle ovelle ja välinpitämättömät uniset piirteensä muuttuivat tuokiossa riemuitsevan hämmästyneiksi.
— Hyvät ihmiset, valista mua! Nuori kreivi! — huudahti hän tuntiessaan tulijassa nuoren herran. — Mitä tämä on? Kyyhkyläiseni! — ja Prokofi, mielenliikutuksesta vavisten, ryntäsi vierashuoneen ovelle, arvattavasti aikoen mennä ilmoittamaan, mutta nähtävästi uudestaan mietittyään palasi takaisin ja heittäytyi nuoren herran kaulaan.
— Ollaanko terveitä? — kysyi Rostof, temmaisten irti kätensä.
— Jumalan kiitos! Kaikki, Jumalan kiitos! — äsken juuri söivät. Antakaappa kun katson teitä, teidän ylhäisyytenne!
— Onko kaikki aivan hyvin?
— Kyllä, Jumalan kiitos!
Rostof, unohtaen tykkänään Denisovin ja toivoen, ettei kukaan ennen häntä ennättäisi, riisui turkkinsa ja juoksi varpaisillaan pimeään, suureen saliin. Kaikki oli ennallaan, samat pelipöydät sama kynttiläruunu peitteineen; mutta joku oli jo nähnyt nuoren herran, eikä ollut hän vielä ehtinyt vierashuoneeseen, kun jokin vinhaa vauhtia kuin myrsky lennähti sivuovesta, syleili häntä ja alkoi suudella. Vielä toinen, kolmas samallainen olento hyökkäsi toisesta ovesta; vielä syleilyjä, vielä suuteloita, vielä huudahduksia, ilon kyyneleitä. Hän ei voinut erottaa missä ja kuka oli isä, kuka Natasha, kuka Petja. Kaikki huusivat, puhuivat ja suutelivat häntä samalla haavaa. Vain äiti ei ollut heidän joukossaan — sen hän käsitti.