— Minulla ei ole sulhasta, olen tehnyt eron, — kirkasi Natasha.
— Saman tekevä, — jatkoi Maria Dmitrijevna. — Mutta entäs kun saavat tietää; luuletko, että jättävät silleen? Ja entäs kun isäsi, tunnen hänet, vaatii hänet kaksintaisteluun, niin onko silloin hauska? Mitä?
— Ah, jättäkää minut, miksi tulitte häiritsemään? Miksi? miksi? kuka teitä pyysi? — huusi Natasha kohottautuen vuoteelle ja katsellen ilkeästi Maria Dmitrijevnaan.
— Mutta mitä sitten oikeastaan halusit? pauhasi Maria Dmitrijevna kiihtyneenä, — oletko täällä vankina ollut, vai kuinka? Ja kuka esti häntä tänne tulemasta? Miksi aikoi hän sinut viedä kuin minkäkin mustalaistytön? Ja jos hän sinut olisi onnistunut viemäänkin, niin luuletko, ettei häntä olisi löydetty? Kylläpä isäsi tai veljesi tai sulhasesi. Mutta hän on konna, lurjus, kuuletko!
— Hän on parempi teitä kaikkia! — kirkasi Natasha, nousten seisaalleen, — jollette olisi tulleet sotkemaan... Ah, Jumalani, mitä tämä on, mitä tämä on? Sonja, miksi? Menkää!...
Ja hän alkoi itkeä niin katkeran toivottomasti kuin itketään ainoastaan niitä suruja, joihin itse ollaan syypäät. Maria Dmitrijevna alkoi taas puhua, mutta Natasha kirkasi: "Menkää, menkää! te vihaatte minua kaikki ja halveksitte!" Ja hän heittäytyi taas sohvalle.
Maria Dmitrijevna koetti vielä jonkun aikaa pehmittää Natashan luontoa ja taivuttaa häntä siihen, että kaikki salattaisiin kreiviltä. Kukaan ei saisi tietää asiasta, jos Natasha vain suostuisi kaikki unohtamaan eikä olisi tietääkseenkään asiasta. Natasha ei vastannut. Ei hän itkenytkään, mutta häntä alkoi puistattaa ja viluttaa. Maria Dmiirijevna asetti patjan hänen päänsä alle, peitti hänet kahdella peitteellä ja toi hänelle lehmuskukkateetä. Mutta Natasha ei hievahtanutkaan.
— No, maatkoon sitten, — sanoi Maria Dmitrijevna, luullen Natashan nukahtaneen ja poistui huoneesta.
Mutta Natasha ei nukkunut, vaan lojui liikkumattomana ja kalpeana, tuijottaen suoraan eteensä. Koko yönä hän ei silmäänsä ummistanut, ei itkenyt eikä sanonut luotua sanaa Sonjalle, joka vähäväliä nousi vuoteeltaan ja tuli häntä katsomaan.
Seuraavana päivänä suuruksiin kreivi saapui kotiin matkaltaan kuten oli luvannutkin. Hän oli iloisella tuulella: talonkaupat olivat onnistuneet hyvin, niin ettei enää mikään estänyt kotiin lähtöä. Mielellään hän lähtikin tällä erää Moskovasta, sillä hänen oli kovin ikävä kreivitärtä. Maria Dmitrijevna riensi häntä kohtaamaan ja ilmoitti, että Natasha edellisenä päivänä oli äkkiä sairastunut. Lääkärikin oli käynyt, mutta nyt on jo pahin vaara ohi. Natasha ei sinä aamuna poistunut huoneestaan. Hän istui akkunan ääressä ja katseli rauhattomana suu nypyssä kiitäviä ajoneuvoja ja vilkasi hätäisesti taakseen, kun joku tuli huoneeseen. Hän odotteli nähtävästi tietoja Anatolilta ja oli varma, että tämä tulisi hänet noutamaan tai ainakin kirjoittaisi hänelle.