Tverin puistokadulla kuuli hän jonkun huutavan häntä nimeltä.
— Pierre! Milloin olet saapunut? — huusi tuttu ääni. Pierre kohotti päänsä. Harmaa juoksijapari vilahti ohi. Ryöppynä sinkoili lumi reen keulaa vasten. Reessä istuivat Anatol ja hänen ainainen toverinsa Makarin. Anatol istui keikarimaisen suorana, sotilaan klassillisessa asennossa, pää hieman etukenossa. Majavannahkainen kaulus suojeli kasvojen alaosaa. Hänen kasvonsa olivat terveen punakat. Valkeatöyhtöinen sotilaslakki oli hieman toisella korvalla; toisella korvalla löyhyivät käherretyt, rasvatut vidin peittämät hiukset.
"Siinä on todellakin oikea viisas!" ajatteli Pierre, "ei ajattele koskaan hetken iloa edemmäs. Mikään ei saa häntä kuohumaan, ja siksi onkin hän aina iloinen, tyytyväinen ja rauhallinen. Mitä antaisinkaan tullakseni hänen kaltaisekseen!" ajatteli Pierre kadehtien.
Kun Maria Dmitrijevnan palvelija eteisessä päästeli Pierren turkkia ilmoitti hän, että rouva pyysi vieraan saapumaan makuuhuoneeseen.
Kun Pierre avasi salin oven huomasi hän Natashan istuvan akkunan ääressä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, ja niiden ilme ilkeän ärtyinen. Hän katsahti Pierreen, yrmisti kulmiaan ja lähti huoneesta kylmän arvokkaana.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi Pierre tultuaan Maria Dmitrijevnan makuuhuoneeseen.
— Kaunis juttu, — vastasi Maria Dmitrijevna: — viisikymmentäkahdeksan vuotta olen jo tässä maailmassa elänyt, mutta tällaista häväistystä en vielä ole kokenut.
Ja kun Pierre oli kunniasanallaan luvannut pitää tietonaan kaiken mitä kuulee, kertoi Maria Dmitrijevna, miten Natasha vanhempainsa tietämättä oli antanut rukkaset sulhaselleen, ja oli aikonut kreivin matkalla ollessa paeta Anatolin kanssa ja mennä salaa vihille. Kaikkeen oli alkusyynä ollut Helena, joka oli Natashan viekoitellut pauloihinsa ja tutustuttanut Anatoliin.
Pierre kuunteli niska kyyryssä ja suu avollaan Maria Dmitrijevnan kertomusta, eikä ollut uskoa korviaan. Miten saattoi ruhtinas Andrein morsian, tuo herttainen Natasha, jota hän niin rakasti, miten saattoi hän vaihtaa Bolkonskin tuohon Anatol hölmöön, joka sitäpaitsi jo oli naimisissa (Pierre tiesi Anatolin avioliittosalaisuuden)! Miten saattoi hän niin rakastua häneen, että suostui pakenemaan hänen kanssaan! — tätä ei Pierre saattanut mitenkään käsittää, eipä edes mielessään kuvitella mahdolliseksi.
Herttainen muisto Natashasta, jonka hän jo oli tuntenut lapsena, ei voinut sulautua Pierren sydämessä tähän alhaiseen, tyhmään ja julmaan kuvaan. Hän muisti vaimonsa. "Kaikki naiset ovat samallaisia", sanoi hän itselleen, ajatellen, ettei hän ole ainoa onneton, joka on sidottu kelvottomaan naiseen. Mutta siitä huolimatta hän itkuun pillahtamaisillaan surkutteli ruhtinas Andreita. Hänen kävi sääliksi tämän ylpeä luonne. Ja mitä enemmän hän surkutteli ystäväänsä sitä enemmän hän alkoi halveksia vieläpä inhotakin Natashaa, joka äsken salissa oli niin kylmän arvokkaana kulkenut hänen ohitseen. Pierre ei tietänyt, miten Natasha häpesi tällä hetkellä, miten hän oli toivoton ja halpa omissa silmissään. Hän ei tietänyt, että Natasha oli syytön tähän rauhallisen arvokkaaseen ja ankaraan kasvojensa ilmeeseen.