— Luottaa tosin saattaa, mutta voin sotkea laskut; tehkää hyvin ja asettakaa panokset kortille, — vastasi Dolohof. — Älä ole milläsikään, teemme sittemmin selvän väleistämme, — lisäsi hän Rostoville.
Peli jatkui; palvelija tarjoili alituiseen samppanjaa.
Rostovin jokainen kortti lyötiin, ja hänen häviönsä nousi jo 800 ruplaan. Hän oli jo merkinnyt yhden kortin kohdalle 800 ruplaa, mutta kun hänelle samassa tarjottiin samppanjaa, muutti hän päätöksensä ja merkitsi tavallisen panoksen, 20 ruplaa.
— Pidä 800, — sanoi Dolohof, vaikkei hän edes näyttänyt tarkanneenkaan Rostovin toimia, — pikemmin pääset omillesi. Muille häviän, mutta sinulta voitan. Vai pelkäätkö minua? — hän toisti.
Rostof totteli ja merkitsi 800 ruplaa lattialta nostamalleen herttaseitsemäiselle, josta kulma oli nyhtäisty. Sen kortin hän sittemmin hyvin tunsi. Sitten joi hän pohjaan lämmenneen samppanjalasinsa, hymähti Dolohovin sanoille ja, odotellen sydän kurkussa seitsemäistä, hän alkoi katsella Dolohovin käsiin, joista kortit lentelivät oikealle ja vasemmalle. Tämän herttaseitsemäisen tuottama voitto tai häviö ei suinkaan ollut yhdentekevä Rostoville. Edellisen viikon sunnuntaina oli kreivi Ilja Andrejevitsh antanut pojalleen 2000 ruplaa ja samalla huomauttanut, ettei hän ennen toukokuuta voi hänelle luovuttaa rahoja, ja oli kehoittanut poikaa elämään tavallista säästävämmin. Nikolai oli sanonut, että isän antama summa on liiankin suuri, ja oli antanut kunniasanansa, ettei ennen kevättä vaadi rahoja. Nyt oli hänellä näistä rahoista jälellä 1200 ruplaa. Jos siis herttaseitsemäinen lyötäisiin, niin häviäisi hän ensiksikin 1600 ruplaa ja sitä paitsi söisi hän sanansa. Sydän kurkussa katseli hän Dolohovin käsiin ja ajatteli: "No, käännähän väleen tuo kortti, silloin otan lakkini ja lähden kotiin ja syön illallisen Denisovin, Natashan ja Sonjan seurassa, enkä tämän jälkeen luullakseni enää koskaan koske kortteihin." Ja hänen näin ajatellessaan, muistui hänen mieleensä kotoinen elämä, leikinlasku Petjan kanssa, keskustelut Sonjan kanssa, duetot Natashan kanssa, pikettipeli isän kanssa, ja vieläpä rauhallinen vuodekin tuolla Povarskajakadulla. Ja nämä kuvat esiintyivät sellaisella voimalla, niin selvinä, niin ihanina, aivan kuin niihin liittyvä ääretön onni olisi ollut mennyttä, iäksi kadotettua. Hän ei voinut sallia, että sokea sattuma, kääntämällä herttaseitsemäisen mieluummin oikealle kuin vasemmalle puolelle, saattaisi ryöstää häneltä tämän uudelleen käsittämänsä ihanan onnen ja syöstä hänet tuntemattomaan, epämääräiseen onnettomuuden kuiluun. Se oli mahdotonta, mutta sittenkin odotti hän sydän kurkussa Dolohovin käsien liikkeitä. Nämä suuriluiset, karvaiset, punakat kädet laskivat korttipakan pöydälle ja tarttuivat lasiin ja piippuun.
— Et siis pelkää pelata kanssani? — toisti Dolohof ja, aivan kuin olisi aikonut kertoa jonkun iloisen kaskun, hän laski kortit käsistään, heittäytyi nojalleen tuolissaan ja alkoi hymyhuulin kertoa verkalleen:
— Niin, hyvät herrat, minulle on kerrottu, että Moskovassa kiertelee huhu, jonka mukaan minä pelissä teen vääryyttä, sentähden kehoitan teitä olemaan varuillanne.
— No, käännähän! — sanoi Rostof.
— Oh, te Moskovan täti kullat! — lausui Dolohof ja tarttui hymyellen kortteihin.
— Aaah! — äännähti Rostof melkein kirkaisten ja tarttui molemmin käsin tukkaansa. Hänen odottamansa seitsemäinen oli jo käännetty; se oli päälimäinen pakassa. Hän oli hävinnyt enemmän kuin saattoi suorittaa.