— Hei, Griska, piippu! — kirkui Vasjka Denisovin käheä ääni. — Rostof, nouse ylös!
Rostof, hieroen räämäisiä silmiään, nosti raskaan sekaisen päänsä kuumalta patjalta.
— Onko jo myöhä?
— Myöhä on, käy 10:ntä, — vastasi Natashan ääni, ja viereisestä huoneesta kuului tärkättyjen vaatteiden kahinaa, tyttöjen kuisketta ja naurua, ja hieman raollaan olevasta ovesta vilahteli jotakin vaaleansinistä, nauhoja, mustia kiharoita ja iloisia kasvoja. Siellä oli Natasha, joka Sonjan ja Petjan kera oli tullut utelemaan, joko veli oli noussut.
— Nikolenjka, nouse ylös! — huusi taas Natashan ääni ovesta.
— Heti! Sillä aikaa askaroitsi Petja etuhuoneessa tarkastellen miekkoja ja huitoen niillä, tuntien sellaista ihastusta, jollaista tuntevat pojat nähdessään kotona vanhemman veljensä, joka on sotilas, ja nyt hän, unohtaen että sisarten oli sopimatonta nähdä pukeutumattomia miehiä, avasi oven.
— Onko tämä sinun miekkasi? — huusi hän.
Tytöt hypähtivät syrjään. Denisof silmät pöpperöllään piilotti karvaiset säärensä peitteeseen, apua anovasti katsoen toveriinsa. Petja työnnettiin sisään, ja ovi sulkeutui taas. Oven takaa kuului naurua.
— Nikolenjka, käy tänne yönutussa, — kehoitteli Natashan ääni.
— Onko tämä sinun miekkasi? — kysyi Petja. — Vai onko se teidän? — lisäsi hän sangen nöyränä ja kunnioittavana kääntyen viiksikkääseen, mustanhilvakkaan Denisoviin.