II.
— Minulla on kunnia puhua kreivi Besuhovin kanssa, jollen erehdy, — sanoi matkustaja harvalleen ja äänekkäästi.
Pierre katseli kysyvästi lasiensa läpi matkustajaa ja oli vaiti.
— Olen kuullut teistä, — jatkoi matkustaja, — ja teitä kohdanneesta onnettomuudesta, herraseni. Tuntui kuin olisi hän erityisellä painolla lausunut sanan onnettomuus, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa: "niin, onnettomuus, sanokaa mitä tahansa; tiedän, että se, mitä teille Moskovassa on tapahtunut, on onnettomuus". Surkuttelen suuresti sitä, herraseni.
Pierre punastui, kohoutui istumaan vuoteelle, kumartui vanhuksen puoleen ja hymyili luonnottoman arasti.
— En ole uteliaisuudesta ottanut tätä puheeksi, herraseni, syyni ovat paljoa tärkeämmät.
Hän vaikeni hetkeksi, tarkastellen yhä Pierreä, siirrältihe hieman sohvalla, aivan kuin pyytäen tällä siirtymisellään Pierreä istumaan viereensä. Pierrestä tuntui ikävältä ryhtyä keskustelemaan tämän vanhuksen kanssa, mutta tahtomattaan hän totteli vanhuksen viittausta, astui sohvan luo ja istuutui hänen viereensä.
— Te olette onneton, herraseni, — jatkoi vanhus puhettaan. — Olette nuori, minä olen vanha. Tahdon voimaini mukaan auttaa teitä.
— Ah, niin, — sanoi Pierre, luonnottomasti hymyillen. — Olen sangen kiitollinen... Mistä olette matkalla?