— Minun täytyy teille sanoa, en usko, en ... usko Jumalaan, — sanoi Pierre vaivoin ja surkeasti, tuntien välttämättömyyden lausua koko totuuden.
Vapaamuurari katsahti tarkkaavasti Pierreen ja hymähti, kuten hymähtäisi miljoonien omistaja köyhälle mierolaiselle, jos tämä hänelle kertoisi, ettei ole hänellä viittä ruplaa, joista hänen onnensa riippuu.
— Niin, ette tunne Häntä, herraseni, — sanoi vapaamuurari. — Ette voi Häntä tuntea. Ette Häntä tunne, siksi olettekin onneton.
— Niin, niin, olen onneton, — vahvisti Pierre; — mutta mitä on minun tekeminen?
— Ette tunne Häntä, herraseni, ja siksipä olettekin kovin onneton. Ette tunne Häntä, mutta Hän on täällä, Hän on minussa, Hän on minun sanoissani, Hän on sinussa, vieläpä juuri lausumissasi, herjaavissa sanoissakin! — sanoi vapaamuurari ankarin, väräjävin äänin.
Sitten hän hetkeksi vaikeni, huoahti, haluten nähtävästi rauhoittua.
— Jollei Häntä olisi olemassa, — jatkoi hän hiljaa, — niin emme tässä nyt puhuisi Hänestä, herraseni. Mistä, kenestä puhuimme? Kenen kielsit? — sanoi hän äkkiä juhlallisen ankaralla ja hallitsevalla äänellä. — Kuka on Hänet keksinyt, jollei Häntä ole olemassa? Miksi olet ruvennut olettamaan tuollaisen käsittämättömän olennon olemassaoloa? Miksi sinä ja koko maailma olette ruvenneet olettamaan, että on olemassa tuollainen järjelle käsittämätön, kaikkivoipa, ikuinen ja kaikissa ominaisuuksissaan ääretön olento?...
Hän herkesi puhumasta ja oli kauvan vaiti. Pierre ei voinut eikä tahtonutkaan katkaista äänettömyyttä.
Hän on olemassa, mutta vaikea on Hänet käsittää, — alkoi vapaamuurari taas puhua, katsoen suoraan eteensä ja käännellen kirjan lehtiä vapisevilla käsillään, joita mielenliikutuksesta ei saattanut pitää paikoillaan. — Jos Hän olisi ihminen, jonka olemassa olosta olisit epätietoinen, niin tarttuisin tuon miehen käteen, toisin hänet luoksesi ja näyttäisin sinulle. Mutta miten minä kuolevainen vaivanen saatan näyttää Hänen koko mahtavuutensa, koko iäisyytensä, koko hurskautensa sokealle tai sille, ken sulkee silmänsä, jottei Häntä näkisi eikä käsittäisi, ja jottei näkisi eikä käsittäisi omaa kehnouttaan ja saastaisuuttaan? — Hän vaikeni hetkeksi. — Ken olet? Mitä olet? Kuvittelet olevasi viisas sentähden että osasit lausua nuo herjaavat sanat, — jatkoi hän synkän pilkallisesti, — mutta todellisuudessa olet tyhmempi ja järjettömämpi kuin pieni lapsi, joka leikitellessään kellon rattailla sanoisi, ettei hän usko kellon tekijään sentähden vain, ettei hän käsitä kellon tarkoitusta. Vaikea on Hänet tuntea... Vuosisatoja, kanta-isästämme Aatamista näihin päiviin saakka, olemme pyrkineet tähän tuntemiseen, mutta silti olemme saavuttamattoman kaukana päämäärästämme; mutta tämä todistaa vain meidän heikkouttamme ja Hänen suuruuttaan.
Sydän kurkussa, loistavin silmin katsellen vapaamuurariin, kuunteli Pierre vieraan puhetta; hän ei puhujaa keskeyttänyt, ei mitään kysellyt, mutta hän uskoi täysin sydämin vieraan sanoihin. Uskoiko hän sitten vapaamuurarin järkeviin todistuksiin, vai uskoiko hän, kuten lapset, hänen sydämelliseen, vakuuttavaan puhetapaansa, tai hänen äänensä värinään, joka toisinaan oli katkaista häneltä puheen, vai uskoiko hän noihin vanhuksen loistaviin silmiin, jotka olivat vanhentuneet samassa vakaumuksessa, vai herättivätkö hänessä uskoa vapaamuurarin koko olennosta uhkuva rauhallisuus, varmuus ja tietoisuus elämän tarkoituksesta, joita hän omaan saamattomuuteensa ja toivottomuuteensa verratessaan suuresti ihmetteli, — joka tapauksessa hän tahtoi sydämensä pohjasta uskoa ja uskoikin, ja hän tunsi sydämensä täyttyvän rauhoittavasta riemusta, tunsi nuortuvansa ja palaavansa uudelleen elämään.