Ruhtinatar ei vastannut. Hän ei käsittänyt, kenen oli lähdettävä ja mihin.
— Tiedättekö, chère Marie, — sanoi m:lle Bourienne, — tiedättekö, että olemme vaarassa, että ranskalaisia on ympärillämme. Matkustaminen on nyt vaarallista. Jos lähdemme matkalle, joudumme melkein varmasti vangiksi ja Herra ties...
Ruhtinatar Maria katsoi ystävättäreensä eikä käsittänyt tämän puhetta.
— Ah, jospa ken tietäisi, miten minusta nyt on kaikki samantekevää, — sanoi hän. — En millään muotoa tahtoisi lähteä hänen luotaan... Alpatitsh kertoi mulle jotain matkasta... Puhelkaa hänen kanssaan, minä en kykene en kerrassaan mihinkään...
— Minä olen puhellut hänen kanssaan. Hän toivoo, että huomenna joudumme lähtemään, mutta minä luulen, että nyt olisi parasta pysyä täällä, — sanoi m:lle Bourienne. — Sillä olisihan teidänkin mielestänne, chère Marie, kauheaa joutua matkalla sotamiesten tai kapinoivien talonpoikien käsiin.
M:lle Bourienne otti käsipussistaan ranskalaisen kenraalin Rameaun julistuksen (paperi ei ollut tavallista venäläistä paperia), jossa sanottiin, etteivät asukkaat pakenisi kodeistaan ja että ranskalaiset viranomaiset tulevat osottamaan heille kaikkea suojelusta. Hän antoi paperin ruhtinattarelle.
— Minun mielestäni olisi parasta kääntyä tuohon kenraaliin, — sanoi m:lle Bourienne, — ja minä olen varma siitä, että teitä kohdellaan kaikella kunnioituksella.
Ruhtinatar Maria luki paperin ja kyyneleetön itku värisytti hänen kasvojaan.
— Kenen kautta olette saaneet tämän? — kysyi hän.
— Luultavasti on saatu tietää nimestäni, että olen ranskalainen, — vastasi m:lle Bourienne punastuen.