— Surumme on yhteinen ja kantakaamme se yhteisesti. Kaikki, mikä on minun, on myöskin teidän, — sanoi hän silmäillen hänen edessään seisovia kasvoja.
Kaikki silmät katsoivat häneen yhtäläisin ilmein, jonka merkitystä hän ei voinut ymmärtää. Oliko se uteliaisuutta, uskollisuutta, kiitollisuutta tai pelkoa ja epäluottamusta — yksi ja yhteinen oli kuitenkin ilme, joka paistoi kaikkien kasvoilta.
— Hyvin tyytyväisiä olemme hyvyydestänne, mutta kartanon viljoihin emme kajoa, — kuului ääni takaa.
— No, miksi ette? — kysyi ruhtinatar.
Kukaan ei vastannut, ja kun ruhtinatar Maria silmäili joukkoa, huomasi hän, että kaikkien silmät, joita hänen katseensa oli kohdannut, heti painuivat alas.
— Miksi ette tahdo? — kysyi hän uudelleen.
Ei kukaan vastannut.
Ruhtinattaren tuli vaikea olla tuosta äänettömyydestä. Hän koetti kohdata jonkun katseen.
— Miksi ette puhu? — kysyi ruhtinatar eräältä vanhalta ukolta, joka sauvan turvissa seisoi hänen edessään. — Sano, jos luulet, että jotain vielä on tarvis. Minä teen kaikki, — sanoi hän kohdattuaan tämän katseen.
Mutta ukko, aivankuin suuttuen tästä, painoi päänsä syvään ja virkkoi: