Kutusof loi hämmästyksestä suurenneet silmänsä ruhtinas Andreihin, paljasti sitte päänsä ja risti silmänsä.
— Rauha hänen tomulleen! Tapahtukoon Herran tahto meille kaikille! — Hän huokasi raskaasti rintansa täydeltä ja vaikeni tuokioisen. — Minä rakastin ja kunnioitin häntä syvästi ja otan kaikesta sydämestäni osaa kohtaloosi.
Hän syleili ruhtinas Andreita, rutisti häntä rasvaista rintaansa vasten eikä laskenut häntä pitkään aikaan irti. Kun hän sitte päästi ruhtinas Andrein, huomasi tämä, että hänen venyneet huulensa vapisivat ja silmissä kiilsi kyyneleitä. Kutusof huokasi ja tarttui molemmin käsin penkkiin noustakseen.
— Lähdetään minun luokseni puhelemaan, — virkkoi hän.
Samaan aikaan nousi Denisof, joka ujosteli päällikkökään yhtä vähän kuin vihollista, kilisevin kannuksin ja rohkeasti rappueteiseen, vaikka adjutantit vihaisesti supattaen koettivat pysähdyttää hänet. Kutusof nojasi vielä käsin penkkiin ja katsoi tyytymättömänä Denisoviin. Denisof ilmotti nimensä ja sanoi, että hänellä oli esitettävänä hänen ylhäisyydelleen hyvin tärkeä asia isänmaan edun nimessä. Kutusof rupesi katsomaan Denisoviin väsynein katsein ja harmistuneena nostettuaan kätensä penkiltä ja asetettuaan ne vatsalleen hän toisti:
— Isänmaan edun nimessä? Anna sitte kuulua, mitä se on.
Denisof punastui kuin tyttö (oli hyvin outoa nähdä puna noilla karvaisilla, vanhoilla juopon kasvoilla), vaan alkoi rohkeasti esittää suunnitelmaansa vihollisen kulkuyhteyden katkasemisesta Smolenskin ja Vjasman välillä. Denisof oli asunut niillä seuduin ja tunsi paikat hyvin. Hänen suunnitelmansa tuntui kieltämättömän hyvältä, varsinkin siihen vakuuttavaan voimaan nähden, jota ilmeni hänen sanoissaan. Kutusof katseli jalkoihinsa ja toisinaan vilkasi naapurimökin pihaan aivan kuin olisi odottanut sieltä tulevan jotain vastenmielistä. Mökistä, jonne hän katseli, astuikin Denisovin puheen aikana eräs kenraali salkku kainalossa.
— No, — kysyi Kutusof kesken Denisovin selitystä, — oletteko jo valmis?
— Olen, teidän ylhäisyytenne, — vastasi kenraali.
Kutusof pyöritti päätään aivan kuin tuumien: "miten yksi mies ehtiikin kaikki!" ja rupesi sitte jälleen kuuntelemaan Denisovia.