XVII.

Hallitsijan lähdön jälkeen Moskovasta kulki tämän kaupungin elämä tavallista kulkuaan ja sen kulku oli niin jokapäiväisen tavallista, että oli vaikea muistaa noita isänmaallisen riemun ja innostuksen menneitä päiviä ja uskoa, että Venäjä oli vaarassa ja että englantilaisen klubin jäsenet olivat myöskin isänmaan poikia, jotka ovat valmiit uhraamaan sen hyväksi vaikka mitä. Ainoa seikka, joka muistutti isänmaallisen innostuksen korkeita hetkiä hallitsijan käydessä Moskovassa, oli se, että oli vaadittu lahjottamaan väkeä ja rahaa, mutta nämäkin lahjotukset muuttuivat, niin pian kuin ne olivat tehdyt, lailliseksi, viralliseksi muodollisuudeksi ja tuntuivat välttämättömiltä.

Vaikka vihollinen läheni lähenemistään Moskovaa, ei moskovalaisten käsitys asemastaan tullut ollenkaan vakavammaksi, vaan päinvastoin entistään kevytmielisemmäksi, kuten on tavallista semmoisten ihmisten kesken, jotka näkevät suuren vaaran olevan tulossa. Vaaran lähetessä kuuluu ihmisen sydämessä aina kaksi yhtä voimakasta ääntä, joista toinen sanoo aina järkevästi, että ihminen harkitseisi vaaran laatua ja punnitsisi keinoista, joilla sen voisi välttää. Toinen sanoo vielä järkevämmin, että on liian raskasta ja tuskallista ajatella vaaraa, koska asioiden arvaaminen ja tapausten pyörteistä pelastuminen ei ole ihmisen vallassa, joten on parasta kääntää selkänsä pahoille päiville ennen niiden tuloa ja pysyä hauskoissa ajatuksissa. Yksinään ollessaan antautuu ihminen useimmiten edellisen, vaan muiden parissa ollen jälkimäisen äänen johdettavaksi. Näin oli nytkin asianlaita moskovalaisten kesken. Ei oltu pitkiin aikoihin pidetty Moskovassa iloa semmoista kuin tänä vuonna.

Rostoptshinin lehtisiä, joiden ylälaitaan oli kuvattu kapakka, kapakoitsija ja moskovalainen porvari Karpushka Tshigirin, joka sotaväestä tultuaan ja juotuaan muutamia liikoja ryyppyjä kapakassa sai kuulla, että Bonaparte aikoo muka tulla hätyyttämään Moskovaa, äkämystyi tästä, haukkui pahoilla sanoilla kaikki ranskalaiset, tuli kapakasta ulos ja rupesi puhumaan väkijoukolle, luettiin, ja arvosteltiin rinnan Vasili Lvovitsh Pushkinin viimeisten bouts-rimésien[86] kanssa.

Näitä lehtisiä keräydyttiin lukemaan klubiin, tavallisimmin nurkkahuoneeseen ja useita miellytti se, miten Karpushka oli ivannut ranskalaisia sanoen, että ne pöhöttyvät kaalista, halkeavat puurosta, läkähtyvät hapankaalikeitosta, että ne ovat kaikki kääpiöitä ja että mikä akka tahansa kykenee semmoisia heittämään kolme miestä hangolla tantereseen. Muutamat eivät hyväksyneet tämmöistä puhetapaa ja sanoivat sitä tyhmäksi ja ilkeäksi. Kerrottiin, että Rostoptshin oli karkottanut Moskovasta ranskalaiset ja kaikki muutkin muukalaiset ja että niiden joukossa oli ollut Napoleonin urkkijoita ja yllyttäjiä. Mutta tästä kerrottiin pääasiallisesti siitä syystä, että saatiin toistaa miehestä mieheen niitä sukkeluuksia, joita Rostoptshin oli lasketellut toimittaessaan muukalaisia matkalle. Nämä lähetettiin lotjalla Nishni Novgorodiin ja Rostoptshin sanoi heille: "rentrez en vous-même, entrez dans la barque et rien faites pas une barque de Charon".[87] Kerrottiin, että Moskovasta oli jo lähetetty pois kaikki virastot ja samalla tokaistiin Shenshinin sukkeluus, että jo yksistään tästä täytyy Moskovan olla kiitollinen Napoleonille. Kerrottiin, että Mamonoville nousee hänen rykmenttinsä maksamaan 800 tuhatta, että Besuhof oli hukannut nostokkaisiinsa vielä enemmän, mutta että parhain puoli Besuhovin menettelyssä oli se, että hän itse pukeutuu sotisopaan, ajaa köröttää ratsain rykmenttinsä edessä eikä ota pääsymaksua keltään, jotka tulevat häntä katsomaan.

— Te ette anna armoa kenellekään, — virkkoi Julia Drubetskaja kooten ja hypistäen liinatukkua hienoilla sormillaan, jotka olivat täynnä sormuksia.

Julia aikoi matkustaa seuraavana päivänä Moskovasta pois ja piti nyt jäähyväisillatsuja.

— Besuhof est ridicule,[88] mutta hän on hyväsydäminen ja miellyttävä. Mikä nautinto on olla noin caustique?[89]

— Sakko, — sanoi eräs nuori mies, joka oli nostokkaan puvussa, jota Julia kutsui mon chevalier[90] ja joka oli lähdössä hänen kanssaan Nishniin.

Julian seurapiirissä samoin kuin monissa muissakin Moskovan seurapiireissä oli päätetty puhua ainoastaan venäjää ja ne, jotka erehdyksestä pistivät ranskalaisia sanoja puheeseensa, saivat maksaa määrätyn sakon hyväntekeväisyyskomitean hyväksi.