Pierre oli niin syvissä ajatuksissa, ettei hän kuullut kysymystä. Hän katseli vuoroin ratsurykmenttiin, joka nyt oli joutunut vastakkain haavottuneiden kuormajonon kanssa, vuoroin kärryihin, jotka seisoivat hänen vieressään ja joissa tuli kaksi haavottunutta ja kolmas oli pitkällään. Ja Pierrestä tuntui, että siinä hänen edessään, noissa haavottuneissa oli hänen mieltään askaroittaneen arvoituksen selitys. Toinen istuvista sotamiehistä oli luultavasti saanut haavan poskeensa. Koko pää oli turottu rievuilla ja toinen poski oli pullistunut vähilleen lapsen pään kokoiseksi. Suu ja nenä olivat vääristyneet sivulle. Tämä sotamies katsoi kirkkoon ja risti silmiään. Toinen, nuori poika, rekryytti, vaaleaverinen ja niin valkea kuin ei hänen ohuissa kasvoissaan olisi ollut pisaraakaan verta, katseli hellämielisesti hymyillen Pierreen. Kolmas virui vatsallaan, joten hänen kasvonsa olivat piilossa. Ratsuväen laulajat kulkivat parhaillaan kuorman ohi.
— Ah! Jo-jopa ohrainen otti ... sen pätöisen pään... Ja maalla vierahalla ollen... — lauloivat he erästä sotilaslaulua.
Kaiun heläjävät soinnut värisivät korkeudessa aivan kuin heitä matkien, mutta toisessa ilosävyn lajissa. Ja auringon hehkuvat säteet, nekin muuta iloa eläen, kultasivat vastakkaisen rinteen lakea. Vaan rinteen alla, haavottuneiden kuorman ja läähättävän hevosen seutuvilla oli kosteaa, sumuista ja surullista.
Sotamies, jonka poski oli turvoksissa, katsahti tuikeasti laulaviin ratsumiehiin.
— Senkin keikarit! — virkkoi hän nuhtelevasti.
— Nykyisin näkee musikkaväkeäkin eikä yksistään sotamiehiä! Musikkakin ajetaan yhteen joukkoon, — sanoi Pierrelle surullisesti hymyillen sotamies, joka seisoi kuorman takana. — Ei näytä välillä pantavan... Kaiken kansan väellä tahtovat rynnistää. Ja Moskova on kaikki kaikessa.
Sotamiehen sanojen epäselvyydestä huolimatta käsitti Pierre täydellisesti, mitä hän oli tahtonut lausua ilmi ja hän nyökäytti hyväksyvästi päätään.
Ahdinko selveni, Pierre astui mäen alle, nousi ajopeleihinsä ja jatkoi matkaansa.
Pierre silmäili kummallekin puolen tietä etsien tuttuja kasvoja, vaan kaikkialla oli erilajisten sotilaiden outoja kasvoja, jotka kaikki ihmeissään silmäilivät hänen valkoista lakkiaan ja vihreää hännystakkiaan.
Ajettuaan nelisen virstaa kohtasi hän ensimäisen tuttavan ja ilostui suuresti. Tämä oli muuan armeijan ylilääkäreistä. Hän ajoi puoleksi katetuissa vaunuissa erään nuoren lääkärin kanssa ja huomattuaan Pierren käski kasakan, joka istui kuskipukilla tavallisen kuskin asemasta, pysähdyttämään hevoset.