Tohtori keskeytti hänet ja peräytyi lähemmä vaunujaan.
— Läksisin kyllä saattamaan, mutta jumaliste — työtä on tätä myöten (tohtori osotti kurkkuaan) ja täytyy joutua armeijaosaston päällikön luo. Tiedättekö, meidän tilamme? Huomenna, kreivi, on taistelu. Satatuhantista armeijaa kohti täytyy laskea vähintäinkin 20 tuhatta haavottunutta. Vaan meillä ei ole paareja, ei vuoteita, ei haavureita eikä lääkäreitä edes kuudelle tuhannelle. Kymmeniä tuhansia kärryjä on, mutta tarvitaan sitä muutakin. Saa tehdä, minkä parhaaksi näkee.
Outo ajatus siitä, että niistä tuhansista reippaista, terveistä, nuorista ja vanhoista miehistä, jotka äsken olivat iloisin ihmettelyn tuntein katselleet hänen lakkiaan, oli 20 tuhatta joutuva varman kuoleman ja haavojen uhriksi (ehkä juuri ne, jotka hän oli nähnyt), — sai Pierren hämmästyksiinsä.
"He kuolevat ehkä huomenna, miksi he siis ajattelevat muuta kuin kuolemaa?" Ja samassa kuvastui hänen mieleensä laskeutuminen Moschaiskin mäestä, haavottuneiden kuormat, kaiku, auringon säteet ja ratsuväen laulu.
"Ratsuväki rientää taisteluun, tapaa haavottuneita ja hetkeäkään ajattelematta, mikä heitä odottaa, kulkevat he haavottuneille silmää iskien näiden ohi. Kaikkiaan on heistä 20 tuhatta vihitty kuolemaan, vaan he ihmettelevät minun lakkiani! Kummallista!" ajatteli Pierre ajaessaan Tatarinovaa kohti.
Erään suurtilallisen kartanon luona, joka oli vasemmalla puolen tietä, seisoi ajopeliä, kuormarattaita, joukko upseerien palvelijoita ja vahtisotilaita. Hänen armonsa oli pysähtynyt kartanoon. Pierren tullessa hän ei kuitenkaan ollut saapuvilla eikä esikuntalaisistakaan ollut paljo ketään saapuvilla. Kaikki olivat menneet jumalanpalvelukseen. Pierre ajoi edelleen Gorkiin päin.
Päästyään kyläkadulle näki Pierre ensi kerran musikkanostokkaita, joilla oli risti lakissa ja valkeat paidat päällä ja jotka kovaäänisesti rupatellen ja nauraa hohottaen työskentelivät terhakasti ja hikisinä oikealla puolen tietä suunnattoman suurella, nurmettuneella hautakummulla.
Muutamat heistä kaivoivat lapioilla mäkeä, muutamat kulettivat lautoja myöten multaa käsikärryillä, toiset taas seisoivat toimettomina.
Kaksi upseeria oli kummulla heitä ohjailemassa. Kun Pierre näki musikat, joita kaikesta päättäen näytti vielä huvittavan heidän uusi sotilasammattinsa, muistui taas hänen mieleensä haavottuneet sotamiehet ja hänelle kävi selväksi, mitä se sotamies oli tarkottanut, joka oli puhunut kaiken kansan väellä rynnistämisestä. Nähdessään noiden parrakkaiden musikkojen työskentelevän taistelukentällä kummallisen kömpelöine saappaineen ja hikisine niskoineen ja avoimine paidankauluksineen, joiden alta näkyi punottuneet solisluut, teki tämä Pierreen paljoa voimakkaamman vaikutuksen kuin mikään muu, minkä hän oli tähän asti nähnyt tai kuullut hetken juhlallisuudesta ja merkityksestä.