Sitte hän nähtävästi muistaen, mitä hän etsi, kutsui luokseen Andrei Sergejevitsh Kaisarovin, adjutanttinsa veljen.
— Kuule, mitenkä se runo olikaan. Mitä se Maria kirjottikaan runossaan Gerakovista: "Pääset joukkoon opettajaksi..." Anna tulla, anna tulla... — virkkoi Kutusof nauruun aikovan näköisenä.
Kaisarof luki... Kutusof nyökytteli hymyillen päätään runon tahdissa.
Pierren poistuessa Kutusovin luota tuli Dolohof hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä.
— Olen hyvin iloinen nähdessäni teidät täällä, kreivi, — sanoi hän Pierrelle kovalla äänellä ja muista välittämättä sekä erityisen pontevasti ja juhlallisesti. — Sen päivän aattona, jolloin ei tiedä, kenen meistä sallitaan jäädä eloon, olen iloinen saadessani sanoa teille, että minun mieltäni painavat ne väärinkäsitykset, joita meidän välillämme on ollut ja minä toivoisin, ettei teillä olisi mitään minua vastaan. Pyydän, että suotte minulle anteeksi.
Pierre katsoi hymyillen Dolohoviin tietämättä, mitä sanoisi. Dolohof syleili ja suuteli Pierreä vesissä silmin.
Boris virkkoi jotain kenraalilleen ja kreivi Bennigsen ehdotti Pierrelle, että tämä läksisi hänen kanssaan rintamaan.
— Se huvittaa teitä, — sanoi hän.
— Huvittaa suurestikin, — vastasi Pierre.
Puolen tunnin kuluttua matkusti Kutusof Tatarinovoon, vaan Bennigsen läksi seurueen kanssa, jota seurasi myöskin Pierre, rintamaan.