— Älköön otettako vankeja, jatkoi ruhtinas Andrei.
— Yksistään jo sekin seikka muuttaisi koko sodan ja lieventäisi sen julmuutta. Tähän asti me olemme vain näytelleet sotaa ja se on ollut inhottavaa; olemme olleet jalomielisiä j.n.e. Semmoinen jalomielisyys ja tunteellisuus on samallaista kuin sen naisen jalomielisyys ja hellätunteisuus, joka alkaa voida pahoin, kun näkee teurastettavan vasikkaa: hän on niin helläluontoinen, ettei siedä nähdä verta, mutta kuitenkin syö hyvällä ruokahalulla saman vasikan lihaa paistina. Meillä puhutaan sodan oikeuksista, ritarillisuudesta, parlamenttarismista, onnettomien säästämisestä y.m. Lorua alusta loppuun. Minä näin v. 1805 ritarillisuutta ja parlamentarismia: meitä petettiin ja me petimme. Ryöstetään toisten kotia, levitetään väärää rahaa ja mikä kurjinta — tapetaan lapseni ja isäni ja sittenkin puhutaan sodan säännöistä ja jalomielisyydestä vihollista kohtaan. Älköön otettako vankeja, vaan surmattakoon ja mentäköön kohti surmaa! Ken on päässyt tässä niin pitkälle kuin minä, samoja tuskia tuntien...
Ruhtinas Andrei, joka ajatteli, että hänestä oli yhdentekevää, joutuuko Moskova viholliselle tai ei samoin kuin Smolenski, pysähtyi äkkiä suonenvedosta, joka odottamatta tapasi häntä kurkusta. Hän käveli jonkun aikaa ääneti edestakaisin, vaan hänen silmissään oli kuumeen tapainen kiilto ja huulet värisivät kun hän jatkoi:
— Ellei sodassa oltaisi jalomielisiä, niin me menisimme varmaan kuolemaan vain silloin, kun todella ansaitsee mennä, kuten nyt. Silloin ei olisi sotaa siitä, että Pavel Ivanitsh on loukannut Mihail Ivanitshia. Silloin ei olisi joukkojen pontevuus semmoinen, kuin se nyt on. Silloin ei olisi ainoakaan westfalilainen eikä hesseniläinen, joita Napoleon kulettaa, lähtenyt hänen jälestään Venäjälle emmekä mekään olisi käyneet Itävaltaa ja Preussia myöten tappelemassa itsekään tietämättä miksi. Sota ei ole ystävällisyyttä, vaan maailman kurjin asia. Ja se täytyy käsittää eikä näytellä sotaa. Tämä julma välttämättömyys on tyyten ja ankarasti punnittava. Valhe on ehdottomasti hyljättävä, ja sodan on oltava kuin sodan eikä leikkikalun. Muuten on sota joutilasten ja kevytmielisten ihmisten mielihuvittelua. Sotilassääty on — kunniakkain.
— Mutta mitä on sota, mitä tarvitaan sodan menestymiseen, mitkä ovat sotilassäädyn tavat? Sodan tarkotus on murha; sodan ase on vakoilu, petos ja yllytys siihen, asukkaiden tuhoaminen ja ryöstäminen tai rosvous armeijan ruokkimiseksi, — petos ja valhe, joita sanotaan sotaviekkaudeksi; sotilassäädyn tavat ovat vapauden puute s.o. sotakuri, joutilaisuus, sivistymättömyys, julmuus, irstaisuus, juoppous. Ja kaikesta tästä huolimatta on tämä sääty korkein sääty, jota kaikki kunnioittavat. Kaikki hallitsijat, paitsi Kiinan, pitävät sotilaspukua ja sille joka on enimmän tappanut ihmisiä, annetaan suurin palkinto.
— Kymmenet tuhannet ihmiset hyökkäävät, kuten huomennakin murhamiehinä toistensa kimppuun, hakkaavat hengettömiksi ja vaivaisiksi toisiaan, vaan sitte pidetään kiitosmessu siitä, että on peitottu paljo väkeä (jonka lukumäärää vielä lisätään) ja hurrataan voitolle siinä luulossa, että kuta enemmän on ihmisiä surmattu, sen suurempi ansio se on. Mutta Jumala näkee heidät ja kuuntelee heitä! — huudahti ruhtinas Andrei kimeällä, vinkuvalla äänellä. — Voi totisesti, raskaaksi on käynyt elämäni viime aikoina! Huomaan, että olen alkanut käsittää liian paljon. Ei sovi ihmisen syödä hyvän ja pahan tiedon puusta... Vaan sama se, ei tämä kauan kestä! — lisäsi hän.
— Sinähän jo nukut, sietää jo minunkin; mene Gorkiin, — sanoi ruhtinas Andrei yhtäkkiä.
— En suinkaan! — vastasi Pierre säikähtyneen osaaottavin silmin ruhtinas Andreihin katsoen.
— Mene, mene: ennen taistelua täytyy saada hyvät unet, — toisti ruhtinas Andrei.
Hän astui nopeasti Pierren eteen, syleili ja suuteli häntä.