Puh! — pamahti äkkiä, pyöreä, kiinteä savupilvi jossa väreili punasinerviä, harmaita ja maidon valkeita värejä ja pumm! — pamahti tuokioisen kuluttua saman savupilven keskestä.
Puh, puh! — hulmahti kaksi pilveä, jotka kiistasivat keskenään ja hajosivat toisiinsa ja pumm, pumm! — vahvistivat pamahdukset sen, minkä silmät olivat nähneet. Pierre katseli ensimäistä savukierrettä, joka häipyi hänen silmistään pyöreänä, tiiviinä pallona, vaan samassa ilmestyi sen sijaan useita savupalloja, jotka alkoivat loitota pilvinä. "Puh, (hetken perästä) puh, puh!" — pelmahti vielä kolme, neljä savukierrettä ja jokaiseen kajahti yhtä pitkän väliajan perästä juhlallinen, jykevä ja uskollinen "pum ... pum, pum!" Väleensä tuntui, että savukierteet kiisivät, väleensä taas, että ne pysyivät paikallaan, jolloin metsät, niityt ja välkkyvät pistimet kulkivat niiden ohi. Vasemman puoleisilta niityiltä ja pensastoista kimpuili noita paksuja savukierteitä, joita seurasi jykeviä kumahduksia, vaan lähempää notkoista ja metsiköistä sinkoili kiväärien pieniä, hajallisia savuhattaroita, joista myöskin kuului pamahduksia. "Erra-ta-ta-taa!" — räiskyivät kiväärit tiheään, mutta säännöttömästi ja heikosti tykkien laukauksiin verraten.
Pierren teki mieli päästä sinne, mistä noita savuja näkyi ja missä pistimet välkkyivät, mistä kuului eloa, liikettä ja kaikui pamahduksien tulva. Hän katsahti Kutusoviin ja tämän seurueeseen verratakseen mielialaansa muiden tunteisiin. Kaikki katsoivat samoin kuin hänkin ja, kuten hänestä näytti, samallaisin tuntein eteensä taistotantereelle. Kaikkien kasvoilla hohti se kätkössä hehkuva tunteen lämpö (chaleur latente), jonka Pierre oli eilen huomannut ja josta hän oli päässyt täyteen selvyyteen keskustelunsa jälkeen ruhtinas Andrein kanssa.
— Lähde, veikkonen, lähde, Kristus kanssasi, — virkkoi Kutusof silmiään taistelutantereesta heittämättä eräälle kenraalille, joka seisoi hänen vieressään.
Käskyn saatuaan kenraali läksi ja kulki Pierren ohi.
— Ylimenopaikalle! — vastasi kenraali kylmästi ja karskisti erään esikunta-upseerin kysymykseen, minne hän oli lähdössä.
"Minä, minä myös," ajatteli Pierre ja läksi samanne päin kuin kenraalikin.
Kenraali riensi hevosen selkään, jonka muuan kasakka toi hänelle. Pierre meni ratsupalvelijansa luo, joka piteli hänen hevosiaan. Kysyttyään mikä hevosista oli tasaisin, hän nousi sen selkään, tarttui kiinni harjaan, pinnisti kantapäänsä hevosen kylkiä vasten, että jalkaterät suipottivat ulospäin ja tuntien, että hänen silmälasinsa olivat tipahtamaisillaan ja ettei hän kykene irrottamaan käsiään harjasta ja ohjista, hän ratsasti kenraalin perästä herättäen hymyä esikunta-upseereissa, jotka kummulta katsoivat hänen menoaan.