— Minä lähden, — sanoi Pierre.
Mitään vastaamatta läksi upseeri pitkin askelin toiselle suunnalle.
— Älkää ampuko... Odottakaa! — huusi hän. Sotamies, jota oli käsketty käydä hakemassa laatikoita, törmäsi Pierreä vasten.
— Ah, barin, ei täällä ole sinun paikkasi, — virkkoi hän ja juoksi alas.
Pierre läksi juoksemaan sotamiehen perästä kiertäen paikan, jossa nuori upseeri istui.
Yksi, toinen, kolmas tykinluoti lensi hänen ylitsensä, iski eteen, sivuille, taakse. Pierre saapui alas. "Mihin olen menossa?" muisti hän äkkiä vihreiden laatikkojen luo päästyään. Hän pysähtyi epäröiden miettimään, jatkaako matkaa vai palata takasin. Yht'äkkiä heitti kauhea sysäys hänet selkäperin maahan. Samassa silmänräpäyksessä valaisi hänet suuri tulenleimahdus ja yhtäperää kuului hirveä, korvia särkevä räjähdys, räiskettä ja vinkunaa.
Toinnuttuaan huomasi Pierre istuvansa maassa käsivaroin selkänojassa. Laatikko, jonka luona hän oli seissut, oli kadonnut. Kärventyneellä nurmella virui hujanhajan vain vihreitä, mustuneita laudankappaleita ja riepuja ja eräs hevonen nelisti hänen luotaan riipattavin aisankappalein, vaan toinen virui, kuten Pierrekin, maassa ja korisi pitkään ja vihlovasti.
XXXII.
Kauhusta mielettömänä kavahti Pierre jaloilleen ja riensi takasin patterille kuin ainoaan turvapaikkaan niiltä lukemattomilta kauhuilta, jotka häntä ympäröivät.