Haavotetulle näytettiin hänen leikattu jalkansa saappaassa, joka oli yltä alta hyytyneessä veressä.
— O! Oo-oo! — purskahti hän ulvomaan kuin nainen.
Lääkäri, joka oli seisonut haavottuneen edessä niin, ettei haavottuneen kasvoja näkynyt, poistui.
— Jumalani! Mitä tämä on? Miksi on hän täällä? — sanoi ruhtinas Andrei itselleen.
Onnettomassa, valittavassa, hervonneessa miehessä, jolta vast'ikään oli leikattu jalka, hän tunsi Anatol Kuraginin. Anatolia pidettiin ylhäällä käsivaroin ja hänelle tarjottiin vettä lasista, jonka reunaa hän ei tavannut vapisevilla, pöhöttyneillä huulillaan. Anatol itkeä nyyhkytti raskaasti. "Hän, hän se on; hän, tuo mies on sidottu minuun jollakin läheisesti ja rakkaasti", ajatteli ruhtinas Andrei käsittämättä vielä oikein selvästi, mikä hänen mielessään pyöri. "Mikä tuon miehen sitoo minun lapsuuteeni, elämääni?" kysyi hän itseltään vastausta löytämättä. Ja yhtäkkiä välkähti ruhtinas Andrein mieleen uusi, aavistamaton kuva puhtaasta lapsuuden lempimaailmasta. Hänen mieleensä muistui Natasha semmoisena, kuin hän oli nähnyt hänet ensi kerran tanssiaisissa v. 1810, hentokaulaisena, hentokätisenä, riemuun purskahtavin, pelästynein, onnellisin kasvoin ja lempi ja hellyys häneen heräsi ruhtinas Andrein sydämessä hehkuvampana ja voimakkaampana kuin koskaan ennen. Nyt muisti hän sen siteen, joka liitti hänet tuohon mieheen, joka turvonneet silmät tulvillaan kyyneleitä katsoi häneen samein katsein. Ruhtinas Andrei muisti kaikki ja syvä sääli ja rakkaus ihmiseen täytti hänen onnellisen sydämensä.
Ruhtinas Andrei ei jaksanut enää hillitä itseään, hän valahti hellään, lempeään itkuun ihmisten tähden, itsensä tähden ja heidän ja itsensä erehdysten tähden.
"Sääli, rakkaus veljiin, jotka rakastavat; rakkaus niihin, jotka meitä vihaavat, rakkaus vihamiehiin; niin, se rakkaus, jota Jumala maan päällä saarnasi, jota minulle ruhtinatar Maria opetti ja jota minä en ymmärtänyt, — senhän tähden minun oli ikävä elämää, se juuri on se, joka olisi osani, jos olisin elossa. Mutta nyt on myöhäistä. Minä tiedän sen!"
XXXVIII.
Taistelutantereen kauhea näky kaatuneineen ja haavottuneineen ja tämän lisäksi pään raskaus ja tiedot kahdenkymmenen kenraalin kuolemasta ja haavottumisesta sekä oman, ennen aina lujan kätensä heikkouden tunteminen tekivät odottamattoman vaikutuksen Napoleoniin, josta tavallisesti oli ollut mieleistä katsella kaatuneita ja haavottuneita, koska hän siten näki ja tunsi sisäisen voimansa (kuten hän ajatteli). Tänä päivänä oli taistelutantereen kauhea näky lamannut tuon hänen henkisen voimansa, jossa hän luuli olevan ansionsa ja suuruutensa. Hän poistui kiireenkaupalla taistelutantereelta ja palasi Shevardinon kummun luo. Hän istui kenttätuolillaan kellankelmeänä, pöhöisenä, raskasmielisenä, silmät sameina, nenä punaisena ja ääni käheänä, kuunteli tahtomattaankin ammunnan jyskettä eikä nostanut katsettaan maasta. Kouristavan tuskallisin ajatuksin hän odotti sen leikin loppua, johon hän piti itseään osallisena, mutta jota hän ei kyennyt pysähdyttämään. Omakohtainen inhimillinen tunne voitti hetkiseksi sen keinotekoisen elämän harhakuvan, jota hän niin kauan aikaa oli palvellut. Hän kuvitteli omaksi syykseen niitä kärsimyksiä ja sitä kuoleman viljaa, jotka hän oli taistelutantereella nähnyt. Pään ja rinnan raskaus muistuttivat hänelle hänen omien kärsimystensä ja kuolemansa mahdollisuutta. Hän ei tänä hetkenä halunnut itselleen ei Moskovaa, ei voittoa eikä mainetta (mitä mainetta hän enää tarvitsikaan!). Ainoa, jota hän nyt toivoi, oli lepo, rauha ja vapaus. Mutta kun hän oli Semenovskojen ylänteellä, tuli tykistön päällikkö esittämään hänelle, että tälle ylänteelle asetettaisiin muutamia pattereita, jotta tuli Knjaskovon luona tungeksivia venäläisiä joukkoja vastaan saataisiin tehokkaammaksi. Napoleon suostui esitykseen ja käski tuomaan itselleen tiedon, minkä vaikutuksen patterit saavat aikaan.