Kaikki, mikä tällä välin oli tapahtunut hänen ympärillään ja hänelle itselleen, kaikki se huomio jonka häneen olivat kohdistaneet monet viisaat henkilöt ja joka oli pukeutunut erittäin hienoon, imartelevaan muotoon ja se kyyhkyn valkea puhtaus, jossa hän nyt oli (kaiken tämän aikaa hän oli pitänyt valkeita pukuja, jotka olivat koristetut valkeilla nauhoilla), — kaikki tämä oli tuottanut hänelle sulaa mielihyvää. Mutta tämä mielihyvä ei estänyt häntä heittämästä hetkeksikään silmistään tarkotusperäänsä. Ja kuten aina tapahtuu, että tyhmä ihminen viekastelemisessa pettää viisaampansa, älysi Helenakin, että hänen imartelemisensa ja puuhat hänen tähtensä tarkottivat etupäässä sitä, että kun hän oli saatu käännetyksi katolilaisuuteen, häneltä saisi helposti rahoja jesuiittain laitoksille (josta hänelle hienosittain huomautettiinkin). Mutta ennen kuin hän antoi rahoja, vaati hän, että hänen edestään toimitettaisiin valmiiksi kaikki ne monet menot, jotka hänet vapauttaisivat miehestään. Hänen käsityksensä mukaan oli uskonnon merkitys ainoastaan siinä, että inhimillisiä haluja tyydyttäessä tuli noudattaa yleistä sopivaisuutta. Keskustellessaan kerran rippi-isänsä kanssa vaati hän tältä jyrkästi vastausta siitä, missä määrin hänen avioliittonsa sitoo häntä.

He istuivat salissa ikkunan ääressä. Oli iltahämärä. Ikkunasta tulvi sisään kukkien tuoksu. Helena oli valkeassa puvussa, joka rinnan ja hartioitten seudulta oli niin ohut, että ihon haalea hehku hohti läpi. Hyvästi syötetty apotti, jonka pöhöinen leuka oli sileäksi ajeltu, suu miellyttävä ja luja ja valkeat kädet nöyrässä asennossa polvilla, istui aivan lähellä Helenaa ja suu hienossa hymyn väreessä sekä tyynin, ihastunein katsein silmäillen silloin tällöin Helenan kasvoja selvitti ajatuksiaan kysymyksessä olevasta asiasta. Helena katsoi levottomasti hymyillen apotin kiehkuraiseen tukkaan, täyteläisiin poskiin ja odotti joka hetki uutta käännettä keskusteluun. Mutta vaikka apotti näyttikin nauttivan puhetoverinsa kauneudesta, oli hän syventynyt ajettavaansa asiaan.

Omantunnon johtajan ajatuskulku oli tämmöinen. Tuntematta sen asian merkitystä, johon olette ryhtyneet, olette te antaneet lupauksen avio-uskollisuudesta miehelle, joka astuttuaan avioliittoon ja uskomatta avioliiton uskonnolliseen merkitykseen, on tehnyt pyhyyden herjauksen. Tällä avioliitolla ei ole ollut sitä kaksinaista merkitystä, joka sillä pitäisi olla. Mutta siitä huolimatta on teidän lupauksenne sitonut teitä. Te olette luopunut hänestä. Mitä olette tällä tehneet? Péché véniel vaiko péché mortel?[171] — Péché véniel, sillä te olette ilman pahaa aijetta tehneet tekonne. Jos te nyt lasten saamisen toivossa menisitte uuteen avioliittoon, niin voitaisiin teidän syntinne antaa anteeksi. Mutta kysymys ratkeaa taas kahtia: ensimäinen...

— Mutta minä luulen, — virkkoi Helena yhtäkkiä ikävystyneenä ja hurmaavasti hymyillen, — että minä astuttuani oikean uskonnon yhteyteen en voi enää olla sidottu siihen, johon minua väärä uskonto on velvoittanut. Directeur de comciense hämmästyi aika tavalla tästä johtopäätöksestä, jonka Helena oli tehnyt Kolumbuksen munan helppoudella. Apottia ihastutti hänen oppilaansa odottamattoman nopean edistyksen näyte, mutta toisekseen ei hän voinut luopua todistuskappaleittensa sarjasta, jonka hän työllä ja vaivalla oli rakentanut.

— Entendons nous, comtesse,[172] — sanoi hän hymyillen ja ryhtyi kumoamaan rippilapsensa väitteitä.

VII.

Helena käsitti, että asia oli aivan yksinkertainen ja helppo papilliseltakin kannalta katsoen, mutta että hänen ohjaajansa rakensivat vaikeuksia vain siksi, kun he pelkäsivät, millä silmin maalliset viranomaiset katsovat tätä asiaa.

Tämän tähden päätti Helena ryhtyä valmistamaan asiaa seurapiireissä. Hän kietoi ylimysvanhuksen mustasukkaisuuden pauloihin ja sanoi tälle samoin kuin ensimäisellekin kosijalle, s.o. asetti asian sille kannalle, että ainoa keino saavuttaa omistusoikeus häneen oli naimiskauppa. Vanha arvon ylimys oli ensi hetkenä tästä ehdotuksesta mennä naimisiin elävän aviomiehen rinnalta ensi alussa yhtä hämmästynyt kuin ensimäinenkin, nuori henkilö, mutta Helenan horjumaton vakuutus siitä, että asia oli yhtä yksinkertainen ja luonnollinen kuin neitoihmisenkin miehelään meno, vaikutti häneenkin. Jos Helenasta olisi huomannut vaikka kuinkakin vähiä epäröimisen, häpeän tai salaperäisyyden merkkiä, niin olisi hänen asiansa auttamattomasti joutunut tappiolle. Mutta puhumattakaan näistä merkeistä hän päinvastoin kerroskeli lapsellisen avomielisesti läheisille ystävilleen (näinä oli koko Pietari), että häntä on kosinut sekä prinssi että ylimys, että hän rakastaa kumpaakin ja pelkää saavansa kummankin loukkautumaan.

Ja kautta koko Pietarin kiisi salaman nopeudella huhu, joka ei suinkaan kulettanut tietoa siitä, että Helena haluaa erota miehestään (jos tämmöinen huhu olisi levinnyt, olisivat useat nousseet moista laitonta aijetta vastustamaan), vaan suorastaan siitä, että onneton, kaunis Helena on kahdella päällä siitä, kummanko kanssa hän noista kahdesta menisi naimisiin. Nyt ei enää ollut kysymys siitä, missä määrin tämä oli mahdollista, vaan ainoastaan siitä, kumpi kauppa olisi edullisempi ja mitä mieltä hovi on jutusta. Mutta olipa muutamia paatuneitakin ihmisiä, jotka eivät osanneet pysyä kysymyksen korkeuden tasalla ja jotka näkivät tässä aikeessa avioliiton pyhyyden häväistystä. Näitä ei kuitenkaan ollut paljon ja he pysyivät tavallisesti vaiti, enimmät sitä vastoin puhelivat onnesta, joka oli kohdannut Helenaa ja siitä, kumpi vaali oli parempi. Siitä, oliko hyvin tai pahoin mennä naimisiin elävän miehen leskenä, ei puhuttu, sillä tämän kysymyksen olivat nähtävästi ratkaisseet minua ja teitä (niin puhuttiin) viisaammat ihmiset, ja jos siis epäilisi kysymyksen oikeaa ratkaisua, olisi osottanut tyhmyytensä ja osaamattomuutensa käyttäytyä suuren maailman vaatimusten mukaisesti.