Ensimäiset joukot läksivät liikkeelle yöllä. Nämä joukot, jotka marssivat öiseen aikaan, eivät pitäneet kiirettä, vaan liikkuivat hitaasti ja säännöllisesti; mutta ne, jotka läksivät liikkeelle aamun sarastaessa, huomasivat edessään Dorogomilovin siltaa lähestyessään toisella puolella jokea suunnattomia sotaväkilaumoja, jotka sulloivat toisiaan ja ehättivät kiiruimman kaupalla sillan yli sekä nousivat toista rantaa ylös ja ahtautuivat eteenpäin katujen täydeltä ja takanaan näkivät he samallaisen laumojen tungoksen, joka sekin survoutui etumaisten kintereillä. Aiheeton hätä ja häly oli vallannut joukot. Laumat hyökyivät siltaa kohti, sillalle, kahlauspaikkoihin ja veneisiin. Kutusof oli käskenyt viedä itsensä syrjäkatujen kautta toiselle puolelle Moskovaa. Kello 10 seudussa aamulla syyskuun 2 p:nä oli Dorogomilovin etukaupungissa jälellä ainoastaan jälkijoukkoja. Armeija oli jo toisella puolen Moskovaa ja sen takana.
Samaan aikaan, kello 10 aamulla syyskuun 2 p:nä, seisoi Napoleon sotajoukkojensa keskellä Poklonnajan kukkulalla ja mittaili katseillaan edessään olevaa näkyä. Elokuun 26 p:stä alkaen syyskuun 2 p:vään saakka eli toisin sanoen Borodinon taistelusta vihollisen tulemiseen saakka Moskovaan oli kaikkina tämän levottoman ja muistorikkaan viikon päivinä vallinnut se tavaton ja ihmisiä aina ihmetyttävä syksyinen sää, jolloin alhainen aurinko lämmittää kuumemmin kuin keväällä, jolloin kaikki välkkyy puhtaassa ilmassa niin voimakkaasti, että silmiä häikäsee, jolloin rinta terästyy ja raitistuu syksyn tuoksuavaa henkeä hengittäessään, jolloin yötkin vielä ovat lämpimät ja jolloin näiden tummien, lämpimien öiden kultaisia tähtiä sataa taivaalla lakkaamatta.
Syyskuun 2 p:nä kello 10 aikaan aamulla oli tämmöinen sää.
Aamun säteilevä kauneus oli hurmaava. Valtavan suurena avautui Moskova Poklannajan kukkulalta jokineen, puistoineen ja temppeleineen ja oli kuin olisi se taivaan tähtien tavoin väikkyen elänyt omaa elämätään kupooleineen auringon säteissä.
Kun Napoleon näki tämän kummallisen kaupungin oudon rakennustavan omituiset muodot, valtasi hänet se kateelliseen ja levottomaan uteliaisuuteen kallistuva tunne, jota ihmiset kokevat nähdessään semmoisen ventovieraan elämän muotoja, joka ei ole heistä tiennyt mitään. Tuo kaupunki eli nähtävästi täysin voiminsa omaa elämäänsä. Niistä epämääräisistä tuntomerkeistä, joiden perusteella jo pitkänkin matkan päästä erehtymättä erottaa elävän ruumiin kuolleesta, näki Napoleonkin Poklonnajan kukkulalta väräjävää elämää kaupungissa ja hän aivan kuin tunsi tuon suuren kauniin ruumiin hengitystä.
Jokainen venäläinen tuntee Moskovaa katsoessaan, että se on hänen äitinsä; jokaisen ulkomaalaisen, joka sitä katsoo eikä tiedä sen äidillistä merkitystä, täytyy tuntea tuon kaupungin naisellinen luonne ja Napoleon tunsi sen.
— Cette ville asiatique aux innombrables églises, Moscou la sainte. La voilà donc enfin, cette fameuse ville! Il était temps,[196] — sanoi Napoleon ja laskeuduttuaan hevosen selästä käski levittämään eteensä tuon Moscoun kartan ja kutsui luokseen tulkki Lelorme d'Idevillen. "Une ville occupée par l'ennemi ressemble à une fille qui a perdu son honneur",[197] — ajatteli hän (kuten hän oli sanonutkin sen Tutshkoville Smolenskissa). Ja tältä näkökannalta hän katseli edessään lepäävää idän kaunotarta, jommoista hän ei vielä ollut nähnyt. Hänestä tuntui itsestäänkin kummalliselta, että vihdoinkin oli toteutunut hänen ammoinen ja hänestä mahdottomalta tuntunut toivonsa. Välkkyvässä aamuvalossa hän silmäili vuoroin kaupunkia, vuoroin karttaa, josta hän tarkasteli kaupungin erityiskohtia ja sen valtaamisen varmuus värisytti ja kauhisti häntä.
"Mutta olisiko muuten voinut ollakaan?" ajatteli hän. "Tuossa se on tuo pääkaupunki jalkojeni juuressa ja odottaa kohtaloaan. Missä on nyt Aleksanteri ja mitä hän ajattelee? Kummallinen, kaunis, majesteetillinen kaupunki! Ja kummallinen ja majesteetillinen tämä hetki! Missä valossa esiinnynkään minä heille!" ajatteli hän sotajoukoistaan. "Tuossa se nyt on palkinto kaikille noille vähäuskoisille", ajatteli hän silmäillessään läheneviä, lähenneitä ja riveihin järjestyviä sotajoukkojaan. Yksi ainoa sana vain, yksi ainoa käteni viittaus ja tuo des Czars[198] ikivanha pääkaupunki on tuhon oma. Mais ma clémence est toujours promte à descendere sur les vaincus.[199] Minun täytyy olla jalomielinen ja tosi suuri... Mutta ei, se ei ole totta, että olen Moskovassa (johtui yhtäkkiä hänen mieleensä).
Mutta tuossahan se kuitenkin lepää jalkojeni juuressa leikkien ja väristen kultaisine kupooleineen ja ristineen auringonsäteissä. Minä säästän sitä. Raakalaisuuden ja itsevaltiuden ikivanhoille muistopatsaille minä kirjotan oikeuden ja laupeuden suuria sanoja ... Aleksanteri käsittää juuri tämän kaikesta kipeimmin ja minä tunnen hänet. (Napoleonista tuntui, että kaiken sen tärkein merkitys, mitä oli tapahtunut, oli hänen ja Aleksanterin välisessä mieskohtaisessa taistelussa). Kremlin kukkuloilta — niin tuo Kreml — minä julistan heille oikeuden lait, minä näytän heille totisen sivistyksen merkityksen ja minä pakotan bojarien sukupolvet rakkaudella muistelemaan vallottajansa nimeä. Minä sanon lähetystölle, etten ole tahtonut enkä tahdo sotaa, että olen käynyt sotaa ainoastaan heidän hovinsa väärää politiikkaa vastaan, että minä rakastan ja kunnioitan Aleksanteria ja että minä suostun Moskovassa semmoisiin rauhanehtoihin, jotka ovat kyllin arvokkaat sekä minulle että minun kansoilleni. Minä en tahdo käyttää sodan onnea kunnioitetun hallitsijan alentamiseksi. "Bojarit", sanon minä heille, "minä en halua sotaa, vaan haluan rauhaa ja siunausta kaikille alamaisilleni. Tiedänhän muuten, että heidän läsnäolonsa tulee minua innostamaan ja minä puhun heille nyt niinkuin aina ennenkin olen puhunut selvästi, juhlallisesti ja suuremmoisesti. Mutta onko totta että minä olen Moskovassa? On, tuossahan se on!"
— Qu'on m'amène les boyards,[200] — sanoi hän seurueelleen.