— Ei se ole minun asiani! — ärjäsi hän äkkiä ja läksi nopein askelin menemään pitkin hallin käytävää.
Eräästä avonaisesta puodista kuului lyöntejä ja kiroilemista, silloin kun upseeri läheni sitä ja ovesta kimmahti ulos eräs potkaistu mies, jolla oli lyhyt, harmaa kauhtana ja pää sileäksi ajeltu.
Tämä mies juosta kipelsi kyynisillään kauppiaiden ja upseerien ohi. Upseeri hyökkäsi sotamiesten kimppuun, jotka olivat puodissa. Mutta kun juuri tällöin kuului suuren väkijoukon kauheaa huutoa Moskvoretskin sillalta, riensi upseeri puodista torille.
— Mikä nyt on? Mitä on tapahtunut? — kyseli hän, mutta hänen toverinsa nelisti jo huutoja kohti Vasili Blaschennin ohi.
Upseeri nousi hevosensa selkään ja läksi ajamaan toverinsa jälestä. Kun hän oli saapunut sillan luo, näki hän kaksi tykkiä, jotka oli irroitettu laveteista, jalkaväkeä, joka marssi siltaa myöten, muutamia kumoonkaadettuja kärryjä, muutamia hätääntyneitä kasvoja ja nauravia sotamiehiä. Tykkien vieressä seisoi eräs kuorma, jonka eteen oli valjastettu kaksi hevosta. Kuorman takana rimpuili neljä vinttikoiraa ketjuissa. Kuorma oli tavattoman korkea ja sen ylimmällä kohdalla istui jalat ylöspäin käännetyn lastentuolin vieressä eräs akka, joka kirkui vihlovasti minkä kurkusta pääsi. Toverit kertoivat upseerille, että väkijoukon ja akan huuto olivat syntyneet siitä, että kun kenraali Jermolof oli saapunut väkijoukon luo ja saanut tietää, että sotamiehiä kuleksi puotia ryöstämässä ja kaupungin asukkaat ovat tukenneet sillan, oli hän käskenyt tuomaan tykit esille ja uhkaamaan, että niillä ruvetaan ampumaan sillalle. Kuormiaan kaataen ja toinen toistaan sulloen sekä kauheasti ulvoen puhdisti väkijoukko sillan ja siten pääsivät sotajoukot marssimaan edelleen.
XXII.
Itse kaupungissa oli tällä välin tyhjää ja autiota. Kaduilla ei näkynyt paljo ketään. Kaikki portit ja puodit olivat kiinni, siellä täällä kapakkojen luona kuului vain yksityisiä huutoja tai päihtyneiden laulua. Kaduilla ei ajanut ketään ja harvoin kuului jalkamiestenkään askeleita. Povarskajalla oli aivan hiljaista ja autiota. Rostovien suuressa pihassa virui heinän tähteitä ja hevosen lantaa eikä näkynyt ainoatakaan ihmistä. Ne kaksi henkeä, jotka olivat kaikkine hyvyyksineen jääneet Rostovilaisten taloon, olivat suuressa vierashuoneessa. Nämä olivat piharenki Ignat ja kasakkapoika Mishka, Vasiljitshin tyttären poika, joka oli jäänyt ukon kanssa Moskovaan. Mishka oli avannut pianon, jota hän rimputteli yhdellä sormella. Piharenki seisoi itseään röyhistellen ja leveästi hymyillen suuren peilin edessä.
— Tämä vasta lystiä on! Vai mitä, setä Ignat! — puheli poika ja alkoi samassa iskeä näppäimiä kaksin käsin.
— Katsoppas poikaa! — vastasi Ignat ihmetellen ja ihaillen, miten hänen naamansa peilissä vetäytyi yhä leveämpään hymyyn.