— Mennään vaan, vai niin! Mennään vaan ... vai niin! — toistivat toinen toisensa jälkeen kapakoitsija ja pitkä mies ja kumpikin läksi yhdessä menemään katua myöten.
Vereytynyt seppä kulki heidän rinnallaan. Tehtaantyömiehet ja muuta väkeä läksi puhellen ja huutaen näiden jälestä.
Moroseikan kulmassa, erään suuren talon edessä, jonka ikkunat olivat luukuilla suletut ja jonka seinässä oli suutarinkyltti, seisoi parisenkymmentä kalpeakasvoista, laihaa, nääntynyttä suutaria pitkät viitat ja riekaleiset puserot päällä.
— Kyllä on osannut viedä kansan kurjuuteen! — puheli eräs laiha kisälli, jolla oli harva parta ja kulmakarvat rypyssä. — Meidän vertamme on vaan imenyt eikä mitään muuta. Hän on meitä kuletellut ja kuletellut koko viikon. Vaan nyt on vienyt viimeiseen nipukkaan ja itse on matkustanut tiehensä.
Kun kisälli näki väkeä ja vereytyneen miehen, vaikeni hän ja kaikki suutarit liittyivät uteliaina kadulla kulkevaan väkijoukkoon.
— Mihinkä ne ovat menossa?
— Mihinkäkö, oikeutta etsimään tietysti.
— No, eikö meidän väkemme tosiaankaan pitänyt puoltaan.
— Kuinkas muuten! Etkös näe, mitä väki puhuu.
Kuului kysymyksiä ja vastauksia. Kapakoitsija käytti hyväkseen väkijoukon yhä enenevää kasvamista, jättäytyi muista jälelle ja palasi takasin kapakkaansa.