Muutaman minuutin kuluttua ilmestyi yht'äkkiä paraadiovesta upseeri, joka antoi jonkun määräyksen, josta rakunat ojentuivat rintamaan. Väkijoukko siirtyi balkonin luota uteliaana käytävän eteen. Rostoptshin ilmestyi nyt paraadiovesta vihaisen nopein askelin ja loi ympärilleen hätäisen katseen aivan kuin etsien jotakuta silmillään.
— Missä hän on? — kysyi kreivi.
Ja samassa hetkessä, kun hän sanoi tämän, näki hän talon kulman takaa kahden rakunan välissä tulevan nuoren miehen, jolla oli pitkä hoikka kaula ja metsittyneestä päästä hiukset puoleksi kerityt. Tämä nuori mies oli puettu siniverkaseen kuluneeseen revonnahka-puoliturkkiin, joka aikoinaan oli ollut keikarimaisen korea, ja likasiin, karheasta hamppukankaasta tehtyihin vanginhousuihin, joiden lahkeet olivat puhdistamattomien, läntistyneiden ja ohkasten saappaiden varsissa. Hoikissa, hintelissä jaloissa riippuivat raskaat raudat, jotka rasittivat nuoren miehen epäröiviä askeleita.
— Aa! — sanoi Rostoptshin nopeasti siirtäen katseensa nuoresta miehestä, joka oli ketunnahka-puoliturkissa, ja osottaen ulkorappujen alinta porrasta hän lisäsi: — pankaa hänet tuohon!
Nuori mies astui raskaasti raudat jaloissa kolisten osotetulle portaalle, pyöräytti kaksi kertaa pitkää kaulaansa pidellen kiinni sormillaan turkin puristavasta kauluksesta, huokasi syvään ja liitti nöyrästi valkeat kätensä yhteen vatsansa eteen.
Niiden muutamien tuokioiden ajan, jolloin nuori mies asettautui portaalle, vallitsi äänettömyys. Ainoastaan takimmaisimmissa riveissä, joissa ihmiset olivat litistyneet toinen toisiaan vasten, kuului ähkintää, voihketta, tölmäyksiä ja muuttelehtavien jalkojen töminää.
Odotellessaan, kunnes nuori mies oli asettunut osotetulle paikalle, hieroi Rostoptshin kulmiaan rypistellen kädellään otsaansa.
— Pojat! — sanoi Rostoptshin metallin kirkkaalla äänellä. — Tämä mies, Vereshtshagin, on se sama heittiö, jonka tähden Moskova on joutunut perikatoon.
Nuori mies seisoi nöyrässä asennossa kädet ranteiden kohdalta ristissä vatsan edessä ja hieman kumarruksissa. Hänen kuihtuneet ja muodottomaksi käyneet kasvonsa, joilla kuvastui toivoton ilme, olivat maahan luodut. Kuultuaan kreivin ensimäiset sanat hän nosti verkkaan päätään ja katsoi altapäin kreiviin aivan kuin jotain sanomaisillaan tai ainakin kohdatakseen kreivin katseen. Mutta Rostoptshin ei katsonut häneen. Nuoren miehen hoikassa, pitkässä kaulassa paisui korvantaussuoni mustanpuhuvaksi ja hänen kasvonsa äkkiä punastuivat. Kaikkien silmät tähtäsivät häntä. Hän katsahti väkijoukkoon ja aivan kuin elpynein toivein niistä ilmeistä, jotka hän havaitsi ihmisten kasvoilla, hän hymähti aran surullisesti ja laskettuaan päänsä taas kumarruksiin korjasi hieman asentoaan portaalla.
— Hän on pettänyt tsaarinsa ja isänmaansa, hän on antautunut Bonaparten palvelukseen, hän yksinään kaikista venäläisistä on häväissyt venäläisten nimen ja hänen tähtensä joutuu Moskova perikatoon, — puhui Rostoptshin tasaisella, terävällä äänellä; mutta samassa hän katsahti yht'äkkiä nopeasti alas Vereshtshaginiin, joka yhä edelleen seisoi entisessä nöyrässä asennossa. Ja oli kuin olisi tämä katse reväissyt hänet kappaleiksi ja hän sanoi nostaen kätensä korkealle pystyyn melkein kiljuen: