Yksi näistä juoksi suoraapäätä kreivi Rostoptshinin ajopeliä kohti. Sekä kreivi Rostoptshin että kaikki hänen mukanaan olijat, kuski ja rakunat, katsoivat kauhun ja uteliaisuuden sekavin tuntein noita irtipäästetyitä mielisairaita ja varsinkin sitä, joka juoksi heitä kohti.
Houru mies juoksi aika vauhtia pitkät laihat jalat hytkyen ja leveä viitta päällä liehuen, juoksi katsettaan Rostoptshinista hellittämättä, huutaen jotain käheällä äänellään ja viittoen käsillään, että Rostoptshin pysähtyisi. Hourumielisen synkän juhlalliset kasvot, joita parta epätasaisina töyhtöinä peitti, olivat laihat ja keltaiset. Hänen mustat, viirukkaat silmäteränsä vilkkuivat levottomasti saframinkeltaisilla valkuaisilla.
— Seis! Pysähdy! Kuuletko? — huuteli hän vihlovasti ja sitte taas alkoi puhella jotain hengästyneenä nuhtelevin äänin ja kädenliikkein.
Hän pääsi vaunujen kohdalle ja juoksi niiden rinnalla.
— Kolmasti surmattiin minut, kolmasti nousin ylös kuolleista. Ne viskasivat minua kivillä, ristiinnaulitsivat minut... Minä nousen ylös kuolleista ... nousen ... nousen... Minun ruumiini ovat raadelleet. Taivaan valtakunta sortuu... Kolmasti minä sen hajotan ja kolmasti rakennan! — huusi hän yhä kiihtyvämmän kirkuvalla äänellä.
Kreivi Rostoptshin kalpeni yhtäkkiä samoin kuin hän oli kalvennut silloinkin, kun kansajoukko oli ruvennut raastamaan Vereshtshaginia. Hän käännähti poispäin hourumielisestä.
— A ... anna mennä joutuimmin! — kiljasi hän kuskille väräjävin äänin.
Vaunut alkoivat kiitää tulista vauhtia, mutta kauvan kuuli vielä kreivi Rostoptshin takanaan haipuvaa, mieletöntä, sydäntä vihlovaa huutoa, vaan silmiensä edessä hän näki ainoastaan kummastelevan säikähtyneet turkkipukuisen petturin veriset kasvot.
Niin äskeinen kuin tämä muisto olikin, tunsi Rostoptshin kuitenkin nyt, että se oli syöpynyt häneen syvälle sydänveriin asti. Hän tunsi nyt selvästi, ettei tämän muiston verinen jälki koskaan enää liety umpeen, vaan että kuta kauemmin hän elää, sitä vihaisemmin ja raastavammin tulee tämä kaamea muisto elämään hänen sydämessään hänen kuolinhetkeensä saakka. Hän luuli kuulevansa omien sanojensa kaiun: "hakatkaa häntä, te vastaatte päällänne minulle!" — "Miksi minä sanoin nuo sanat? Sanoin ne vahingossa. Olisin voinut olla sanomattakin niitä", ajatteli hän, "silloin ei olisi mitään tapahtunut". Hän näki säikähtyneet, mutta sitte yhtäkkiä julmistuneet rakunan kasvot, joka oli iskenyt miekallaan ja sen äänettömän, aran ja moittivan katseen, jonka revonnahkaturkkinen poika oli häneen luonut... "Mutta enhän tehnyt sitä itseni tähden. Minun täytyi menetellä niin. La plèbe, le traître ... le bien publique",[218] ajatteli hän. Jauskin sillan luona yhä vain tungeskeli sotaväkeä. Oli kuuma. Kutusof istui nyrpeänä ja velttona penkillä sillan korvalla ja sonki palmikkonsa nenällä hiekkaa, kun vaunut rymisten ajoivat hänen eteensä. Kenraalin puvussa ja töyhtöhattu päässä oleva mies astui vilhuvin, puoleksi säikähtynein silmin Kutusovin eteen ja alkoi puhella hänelle jotakin ranskan kielellä. Se oli kreivi Rostoptshin. Hän kertoi Kutusoville tulleensa tänne sen tähden, ettei Moskovaa eikä pääkaupunkia enää ollut olemassa, vaan ainoastaan armeija.
— Olisi ollut aivan toisin, ellei teidän armonne olisi sanonut minulle, ettette te jätä Moskovaa taistelematta vielä kertaa: mitään tämmöistä ei olisi tapahtunut! — sanoi hän.