Hän meni toiseen huoneeseen, josta samassa alkoi kuulua hänen syvän bassonsa äreä ääni.
XI.
Ruhtinas Andrein silmät eivät olleet ehtineet saattaa Pfuelia ovesta sisään, kun kreivi Bennigsen astui nopeasti sisään ja nyökäytettyään päätään Bolkonskille sekä annettuaan joitakuita määräyksiä adjutantilleen, meni suoraa päätä kabinettiin. Hallitsija oli saapunut hänen jälestään ja Bennigsen oli kiiruhtanut edeltäpäin ehtiäkseen jotain järjestää ja ottaa vastaan hallitsijan. Tshernishof ja ruhtinas Andrei menivät ulkorapuille. Hallitsija laskeutui parhaillaan väsyneen näköisenä hevosen selästä. Markiisi Paulucci puhui jotain hallitsijalle. Hallitsija kallisti päänsä vasemmalle ja kuunteli tyytymättömän näköisenä Pauluccia, joka puhui tavattoman innokkaasti. Hallitsija liikahti eteenpäin nähtävästi haluten lopettaa puhelun, mutta korviaan myöten tulistunut ja kiihtynyt italialainen kulki hänen perästään muistamatta sopivaisuuden sääntöjä ja jatkoi puheluaan:
— Quant à celui qui a conseillé ce camp, le camp de Drissa, — puhui Paulucci sillä aikaa, kun hallitsija nousi portaita ja katseli ruhtinas Andrein outoja kasvoja, jotka hän samassa huomasi. — Quant à celui, Sire, — jatkoi Paulucci huimasti, aivan kuin ei olisi kyennyt hillitsemään itseään, — qui a conseillé le camp de Drissa, je ne vois pas d'autre alternative que la maison jaune ou le gibet.[39]
Italialaisen sanoja loppuun kuuntelematta ja aivan kuin kuulemattakaan niitä kääntyi hallitsija armollisesti Bolkonskiin, jonka hän nyt tunsi:
— Hyvin hauska nähdä sinua, mene sinne, missä ne ovat koolla ja odota minua.
Hallitsija meni kabinettiin. Hänen jälestään meni ruhtinas Pjotr Mihailovitsh Volkonski, parooni Stein ja näiden jälkeen sulkeutui ovi. Hallitsijan antamaa lupaa hyväkseen käyttäen meni ruhtinas Andrei Pauluccin kanssa, jonka hän tunsi Turkin ajoilta, vierashuoneeseen, jonne neuvosto oli kokoutunut.
Ruhtinas Pjotr Mihailovitsh Volkonski virkaili hallitsijan esikunnan päällikkönä. Hän tuli kabinetista, levitti tuomansa kartat pöydälle ja esitti kysymykset, joista hän halusi kuulla kokoutuneiden herrojen mielipiteitä. Asianlaita oli näet se, että edellisenä yönä oli saatu tieto (joka sittemmin osottautui vääräksi) ranskalaisten saartoliikkeistä, jotka uhkasivat Drissan leiriä.
Ensimäisenä alkoi puhua kenraali Armfelt, joka päästäkseen pulmallisesta kysymyksestä esitti aivan uuden ja kerrassaan käsittämättömän (siten kyllä käsitettävän, että hänkin tahtoi näyttää omaavansa mielipiteitä) aseman Pietarin ja Moskovan välisen maantien seudulla, jossa kohden armeijan olisi hänen mielestään pitänyt yhdistynein voimin odottaa vihollista. Huomasi, että Armfelt oli laatinut tämän suunnitelman aikoja sitte ja että hän nyt esitti sen etupäässä käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen sen ilmaisemiseen, mutta ei juuri vastatakseen tehtyihin kysymyksiin, joita ei suunnitelmakaan vastannut. Tämä oli yksi niistä miljoonista ehdotuksista, joita voi laatia yhtä hyvällä syyllä kuin mitä muita tahansa, kun ei käsitetä, minkä luontoiseksi sota käy. Jotkut vastustivat hänen mielipidettään, toiset puolustivat. Nuori eversti Toll vastusti muita pontevimmin ruotsalaisen kenraalin mielipidettä ja väittelyn kestäessä veti povitaskustaan täyteen kirjotetun vihkon, jonka hän pyysi saada lukea. Laveassa esityksessään ehdotti Toll toista sotasuunnitelmaa, joka oli sekä Armfeltin että Pfuelin suunnitelmien suora vastakohta. Paulucci vastusti Tollia ja esitti suunnitelman, jonka mukaan olisi marssittava eteenpäin ja ryhdyttävä hyökkäykseen, joka oli ainoa keino, kuten hän vakuutti, pelastamaan meidät umpisatimesta, joksi hän sanoi Drissan leiriä. Väittelyn aikana pysyi Pfuel ja hänen tulkkinsa Wolzogen (hänen siltansa hovisuhteissa) vaiti. Pfuel urahteli vain halveksivasti ja kääntelihe syrjään osottaakseen, ettei hän ikimaailmassa alennu vastaamaan moiseen roskaan, jota hän nyt kuuli. Mutta kun ruhtinas Volkonski, joka johti keskustelua, kehotti häntä lausumaan ajatuksensa, sanoi hän vain: