Vanha ukko kreivin kamaripalvelija (joksi häntä sanottiin), Damla Terentjitsh, tuli miesten luo ja huusi Mishkaa.
— Mitä sinä täällä hölmäilet, mullikka!... Jos kreivi sattuu jotain tarvitsemaan, ei ole ketä käskee. Mene korjaamaan vaatteita.
— Minä vaan tulin hakemaan vettä, — sanoi Mishka.
— Mitäs te, Danila Terentjitsh luulette, eikös se tuo näytä niinkuin Moskovasta? — kysyi eräs lakeija.
Danila Terentjitsh ei vastannut mitään ja kaikki muutkin olivat taas kauan aikaa ääneti. Kajastuksen loimu leveni ja hulmusi yhä korkeammalle.
— Jumala armahtakoon!... Tuulee ja semmoinen kuivuus ... — kuului taas ääni.
— Huu, miten ryöhyilee. Herra Jumala! Naakkojakin näkyy. Jumala meitä syntisiä armahtakoon.
— Totta ne sen sammuttavat.
— Kukas sen sammuttaisi? — kuului Danila Terentjitshin ääni, joka tähän saakka oli ollut vaiti. (Hänen äänensä oli tyyni ja pitkäveteinen.) — Moskovassa on kuin onkin, hyvät veljet, — sanoi hän, — se valkea äitimme se on ... — hänen äänensä katkesi ja hän alkoi yhtäkkiä itkeä nyyhkyttää.
Ja oli kuin kaikki olisivat odottaneet ainoastaan tätä käsittääkseen sen merkityksen, joka tuolla kumottavalla kajastuksella oli heihin nähden. Kuului huokauksia, rukousten sanoja ja vanhan kreivin kamaripalvelijan itkunnyyhkytystä.