Seuraavana päivänä sotaväen tarkastuksessa kysyi hallitsija ruhtinas Andreilta, missä hän tahtoisi palvella ja ruhtinas Andrei kadotti ainiaaksi hovimaailman, kun hän ei pyytänyt saada jäädä hallitsijan lähettyviin, vaan pyysi lupaa palvella armeijassa.

XII.

Rostof sai ennen sodan alkua vanhemmiltaan kirjeen, jossa he lyhyesti ilmottaen Natashan sairaudesta ja välien rikkoutumisesta ruhtinas Andrein kanssa (tämä rikkoutuminen selitettiin hänelle kieltäytymiseksi Natashan puolelta) taasen pyysivät häntä ottamaan virkaeron ja saapumaan kotiin. Kirjeen saatuaan ei Nikolai yrittänytkään pyytää virkaeroa tai lomaa, vaan kirjotti vanhemmilleen, että häntä kovasti surettaa Natashan sairaus ja ero sulhasesta ja että hän tekee kaikkensa täyttääkseen heidän tahtonsa. Sonjalle hän kirjotti erikseen.

"Sydämeni jumaloitu ystävä", kirjotti hän. "Ei mikään muu kuin kunnia ole voinut estää minua palaamasta maalle. Mutta nyt, kun sota on alkamaisillaan, pitäisin itseäni kunniattomana sekä kaikkien toverieni että myöskin itseni edessä, jossa asettaisin onneni velvollisuuteni ja isänmaanrakkauteni edelle. Tämä on kuitenkin viimeinen ero. Usko, että heti sodan päätyttyä, jos vielä elän ja sinä minua rakastat, heitän kaiken ja lennän sinun luoksesi painaakseni sinut ainaiseksi leimuavaa rintaani vasten."

Rostovia esti todellakin ainoastaan sodan alkaminen lähtemästä — kuten hän oli luvannut — ja menemästä naimisiin Sonjan kanssa. Otradnajan syksy metsästyksineen ja talvi jouluineen ja lempineen Sonjaan avasi hänen silmiinsä aatelisperheen hiljaisten ilojen ja tyynen elämän näköalat, joita hän ei ollut ennen tuntenut ja jotka nyt houkuttelivat häntä kotiinsa. "Suloinen puoliso, lapset, vankka parvi metsäkoiria, puoleentoista kymmeneen pariin huimia vinttikoiria, talous, naapurit, virka valinnan mukaan..." ajatteli hän. Mutta nyt oli sota ja täytyi jäädä rykmenttiin. Ja kun täytyi, niin Nikolai Rostof tyytyi siihenkin elämään, jota hän rykmentissä vietti ja jonka hän osasi tehdä miellyttäväksi itselleen.

Kun Nikolai pääsi lomalta, tervehtivät toverit häntä iloisesti, mutta kohta lähetettiin hänet hevosten hankintaan ja hän toikin Vähä-Venäjältä mainioita hevosia, joista hän sai kiitosta päälliköiltään. Poissaollessaan oli hän korotettu ratsumestariksi, ja kun rykmentti oli asetettu sotakuntoon, sai hän taas oman eskadroonansa.

Alkoi sota, rykmentti komennettiin Puolaan, jaettiin kaksinkertainen palkka, saapui uusia upseeria, uusia ihmisiä ja — se oli tärkeintä — syntyi se innokkaan reipas mieliala, joka on tavallista sodan alussa. Tuntiessaan edullisen asemansa rykmentissään antautui Rostof kokonaan sotapalveluksen suomien nautintojen ja harrastusten valtaan, vaikka tiesikin, että hänen on ennemmin tai myöhemmin niistä erottava.

Joukot peräytyivät Vilnan seuduilta minkä mistäkin mutkikkaista, valtakunnallisista, valtiollisista ja taktillisista syistä. Jokaista peräytymisaskelta seurattiin pääesikunnasta käsin arvelujen, päätelmien ja kiihkon kirjavalla vilinällä. Pavlogradin rykmentin husareista tuntui tämä peräytymisretki kesän kauneimpana aikana ja ruokavarojen runsautta nauttien maailman helpoimmalta ja hauskimmalta asialta. Alakuloisuuteen, levottomuuteen ja juonitteluun voitiin vaipua vain pääkortteerissa, mutta armeijan sisimmässä syvyydessä ei kukaan kysynyt itseltään, minne ja mitä varten sitä mentiin. Jos joku pahottelikin paikoiltaan lähtöä, niin pelkästään siitä syystä, että oli pitänyt poistua kodikkaaksi käyneestä asunnosta ja jättää puolalainen kaunotar. Jos johtui jonkun mieleen, että asiat olivat huonosti, niin se, joka näin johtui ajattelemaan, koetti kelpo sotilaan tavoin pysyä ilomielellä eikä ajatella asioiden yleistä kulkua, vaan omia lähimpiä asioitaan. Aluksi viivyttiin jonkun aikaa Vilnan läheisyydessä, rakennettiin hauskoja tuttavuuksia puolalaisten tilanomistajien kanssa ja oltiin hallitsijan ynnä muiden korkeimpien päälliköiden tarkastuksissa. Sitte saapui käsky peräytyä Svenzjanyyn ja hävittää muonavarat, koska niitä ei voitu kulettaa mukana. Svenzjanyyn liittyivät husarien muistot vain siksi, että se oli juoppo leiri, kuten koko armeija nimitti Svenzjanyn levähdyspaikkaa, ja että siellä paljon valitettiin siitä, että sotaväki, joka oli saanut käskyn hankkia elintarpeita, korjasi puolalaisilta paaneilta talteensa myöskin hevosia, ajopeliä ja kallisarvoisia mattoja. Rostof muisti Svenzjanyn sen tähden, että hän ensi päivänä sinne tultuaan vaihtoi vääpelin eikä jaksanut hillitä rutijuopunutta eskadroonansa väkeä, joka hänen tietämättään oli puhaltanut viisi tynnyrillistä oivaa olutta. Svenzjanysta peräydyttiin yhä etemmä ja etemmä Drissajoelle saakka, josta myöskin peräydyttiin ja alettiin lähetä Venäjän rajoja.

Heinäkuun 13 p:nä saivat pavlogradilaiset ensi kerran tositekemistä.