"Mitä vastaisin?" ajatteli ruhtinas Andrei katsellen vanhuksen auringonpaisteessa kiiltävää kaljua päätä, ja päättäen hänen kasvojensa ilmeestä, että vanhus itsekin piti kysymyksiään sopimattomina tällä hetkellä, vaan kyselihän muuten vain ja tukehduttaakseen omaakin suruaan.
— Myy vain, — sanoi ruhtinas Andrei.
— Jos suvaitsitte nähdä epäjärjestystä puutarhassa, — sanoi Alpatitsh, — niin ei sitä ole voinut ehkäistä. Kolme rykmenttiä on marssinut tästä ja ollut yötä, varsinkin rakuunoita. Minä olen kirjottanut päällikön nimen ja arvon muistiin valituksen tekemistä varten.
— No, mitä sinä nyt aijot? Jäätkö paikoillesi, jos vihollinen valtaa tilan? — kysyi ruhtinas Andrei.
Alpatitsh käänsi kasvonsa ruhtinas Andreihin, katsahti häneen ja sitte yht'äkkiä nosti kätensä juhlallisesti pystyyn.
— Hän on minun turvani, tapahtukoon Hänen tahtonsa! — virkkoi hän.
Joukko musikoita ja talon palvelijoita tuli niittyä myöten paljastetuin päin ruhtinas Andreita kohti.
— No, hyvästi sitte! — sanoi ruhtinas Andrei kumartuen Alpatitshia kohti. — Matkusta sinäkin pois, vie mukanasi, minkä voit ja käske kansan mennä Rjasanin lääniin tai Moskovan tienoille.
Alpatitsh painautui hänen jalkaansa vasten ja alkoi itkeä. Ruhtinas Andrei irrotti jalkansa hellävaroin, nykäsi hevostaan ja läksi nelistämään pitkin lehtokäytävää.
Kuuro ukko istui penkillään yhtä osattomana kuin kärpänen ruumiin kasvoilla ja koputteli tallukan pohjaa. Kaksi tyttöstä juoksi ruhtinas Andreita vastaan samalta taholta, hameen helmuksissa luumuja, joita he olivat ottaneet kasvihuoneen puista. Huomattuaan nuoren herran sieppasi vanhempi tyttö säikähtyneenä nuorempaa toveriaan kädestä ja piilottautui tämän kanssa koivun taa ehtimättä poimia takasin helmuksista pudonneita vihreitä luumuja.