Smolenskin jälkeen etsi Napoleon tappelua Dorogobushin takana Vjasman luona, sitte Tsarevo-Saimishtshen luona. Mutta tapahtui, etteivät venäläiset lukemattomien asianhaarojen yhteentörmäyksen tähden voineet ryhtyä tappeluun ennen kuin Borodinossa, 112 virstan päässä Moskovasta. Napoleon antoi määräyksen marssia Vjasmasta suoraa päätä Moskovaan.
Moscou, la capitale asiatique, de ce grand empire, la ville sacrée des peuples d'Alexandre, Moscou avec ses innombrables églises en forme de pagodes chinoises,[72] — tämä Moscou ei antanut rauhaa Napoleonin ajatuksille. Vjasman ja Tsarevo-Saimishtshen välisellä matkalla ratsasti Napoleon kaartin, vartioväen, paashien ja adjutanttien seurassa englantilaiseen kuosiin ruokotulla haalavan keltaisella tasa-astujallaan. Esikunta-päällikkö Berthier oli jäänyt jälemmä kuulustelemaan erästä ratsuväen ottamaa venäläistä vankia. Nelistäen ja tulkki Lelorme d'Ideville mukanaan hän saavutti Napoleonin ja pysähdytti iloisin kasvoin hevosensa.
— Eh bien?[73] — sanoi Napoleon.
— Un cosaque de Platoff[74] sanoo, että Platovin joukko yhtyy suureen armeijaan ja että Kutusof on nimitetty ylipäälliköksi. Très intelligent et bavard![75]
Napoleon hymyili, käski antamaan kasakalle hevosen ja tuomaan hänen luokseen. Hän halusi puhua itse vangin kanssa. Muutamia adjutanttia ratsasti hakemaan ja tunnin kuluttua ajoi ranskalaisessa satulassa Napoleonin eteen Denisovin Rostoville luovuttama linnaorja Lavrushka. Hänen päällään oli upseerinpalvelijan lyhyt takki, naama oli humalansekainen, veijarimaisen iloinen. Napoleon käski hänen ratsastaa rinnallaan ja alkoi kysellä:
— Oletteko kasakka?
— Kasakka, herra upseeri.
"Le cosaque ignorant la compagnie dans laquelle il se trouvait, car la simplicité de Napoléon n'avait rien qui put révéler à une imagination orientale la présence d'un souverain, s'entretint avec la plus extrême familiarité des affaires de la guerre actuelle",[76] sanoo Thiers kertoessaan tästä tapauksesta. Lavrushka oli tosiaankin juonut edellisenä päivänä itsensä ihan täyteen, jättänyt herransa päivällisettä, saanut aika selkäsaunan ja oli sitte lähetetty hakemaan kylästä kanoja, mutta oli täällä ryhtynyt rosvoamaan ja joutunut ranskalaisten vangiksi. Lavrushka oli yksi niitä raakoja, julkeita lakeijoja, jotka olivat nähneet jos jotakin, jotka pitivät velvollisuutenaan tehdä kaikki viekkaasti ja häpeämättömästi, jotka olivat valmiit toimittamaan herralleen minkälaisen palveluksen tahansa ja jotka ovelasti arvasivat herrasväen huonot ajatukset, varsinkin kunnianhimon ja pikkumaisuuden.
Jouduttuaan Napoleonin seuraan, jonka persoonan Lavrushka hyvin ja helposti tunsi, ei hän ollenkaan häikäillyt, vaan koetti kaikin voimin olla uusien isäntiensä mieliksi.
Hän tiesi varsin hyvin, että se oli itse Napoleon, vaan Napoleonin läsnäolo ei voinut hämmästyttää häntä enemmän kuin Rostovin tai ruoskia punovan vääpelinkään läsnäolo, sillä hänellä ei ollut kerrassaan mitään semmoista, jota häneltä ei olisi voinut riistää yhtä hyvin hänen oma vääpelinsä kuin Napoleonkin.