Balashevista tuntui luonnottoman kummalliselta nähdä siinä edessään, venäläisellä maaperällä raa'an voiman kohtelevan itseään vihamielisesti ja vieläpä töykeästi vaikka hän oli niin lähellä korkeinta valtaa ja mahtavuutta, vasta kolme tuntia sitte puhellut hallitsijansa kanssa ja yleensä oli asemassa, jossa hän oli tottunut saamaan kunnioitusta.
Aurinko alkoi juuri yletä pilvien peitosta. Ilmassa oli raitis tuntu ja kasteen tuoksu. Kylästä ajettiin tietä pitkin karjaa. Niityiltä pyrähti toinen toisensa perästä kuin kuplat veden pinnalle leivoja iloisesti lirittäen.
Balashef silmäili ympärilleen odotellessaan upseerin tuloa kylästä. Venäläiset kasakat ja torventoitottaja sekä ranskalaiset husarit loivat silloin tällöin toisiinsa äänettömän katseen.
Ranskalainen husari-eversti saapui kylästä, nähtävästi suoraapäätä vuoteeltaan, kauniilla, kylläisellä, harmaalla hevosella mukanaan kaksi husaria. Upseeri, sotamiehet ja heidän hevosensa olivat tyytyväisen ja keikarimaisen näköisiä.
Tämä oli vielä sitä sodan alkuaikaa, jolloin joukot olivat täydessä kunnossa, heidän toimintansa pelkkää tarkastuskatselmusta, puvuissa vain korea sotaisuuden leima ja mielissä sen iloisuuden ja yrittelijäisyyden tunne, joka on aina huomattavissa sodan alkupuolella.
Ranskalaisen everstin oli vaikea pidättää haukotustaan, mutta hän oli kohtelias ja nähtävästi käsitti täydelleen Balashevin merkityksen. Hän vei hänet sotamiestensä ohi ketjun taa ja ilmotti täällä, että hänen halunsa tulla esitetyksi keisarille tulee luultavasti heti täytetyksi, koska keisarillinen kortteeri, mikäli hän tiesi, ei ollut etäällä.
He ajoivat Rykontyn kylän läpi ranskalaisten hevosparvien, vartijoiden ja sotamiesten ohi, jotka tekivät kunniaa everstilleen ja uteliaina tähystelivät venäläisiä pukuja. Viimein he saapuivat kylän toiseen laitaan. Everstin sanojen mukaan majaili kahden kilometrin päässä divisioonan päällikkö, joka ottaa vastaan Balashevin ja toimittaa hänet perille.
Aurinko oli jo ylhäällä ja loi kimaltelevat säteensä vihreille nurmille.
Tuskin olivat he ehtineet erään töyräällä olevan majatalon taa, kun he näkivät vastassaan töyrään rinteellä parven ratsastajia, joiden etunenässä ajoi pikimustalla hevosella auringon säteistä välkkyvin valjain kookas mies, päässä töyhtölakki, mustan tukan kiemurat harteilla hulmuten, päällä punainen mantteli ja pitkät sääret etunojaan pinnistettyinä, kuten ranskalaisten on tapa ratsastaa. Tämä mies ajoi neliä Balashevia vastaan hulmuavin höyhenin ja kesäkuun kirkkaan auringon säteistä kimaltelevin jalokivin ja kultaisin koristenauhoin.
Balashef oli saapunut kahden hevosen pituuden päähän vastaansa nelistävästä ratsastajasta, jonka kasvoilla lepäsi teatterimaisen juhlallinen leima ja asuna kuulsivat rannerenkaat, höyhenet, kaulaketjut ja kulta, kun Jullner, ranskalainen eversti, kunnioittavasti kuiskasi: "le roi de Naples"[10] Tämä oli todellakin Murat. jota nimitettiin Neapelin kuninkaaksi. Vaikka oli aivan käsittämätöntä, miksi hän oli Neapelin kuningas, nimitettiin häntä kuitenkin siksi ja ollen itsekin siitä vakuutettu oli hänellä entistään juhlallisempi ja arvokkaampi muoto. Hän oli niin varmasti vakuutettu siitä, että hän todellakin on Neapelin kuningas, että kun hänen kävellessään puolisoineen Neapelin kadulla lähtönsä edellisenä päivänä kaupungista muutamat italialaiset huusivat hänelle: "viva il re!"[11] sanoi hän surullisesti hymyillen puolisolleen: "très malheureux, ils ne savent pas que je les quitte demain!"[12]