Vanha ruhtinas äännähti myöntävästi, tarttui tyttären käteen ja rupesi sitä painamaan eri kohtiin rintaansa vasten aivan kuin etsien kädelle oikeaa paikkaa.
— Ajatuksia! Sinusta ... sinusta ... — sanoi hän sitte paljoa paremmin ja käsitettävämmin kuin ennen, sillä nyt hän oli vakuutettu siitä, että häntä ymmärrettiin.
Ruhtinatar Maria painoi päänsä hänen kättään vasten koettaen salata kyyneleitään.
Sairas siveli hänen tukkaansa.
— Kutsuin sinua koko yön ... — sai hän sanotuksi.
— Jos olisin tiennyt ... — sanoi ruhtinatar Maria kyyneltensä läpi. — Pelkäsin tulla.
Sairas puristi hänen kättään.
— Etkö nukkunut?
— En, en nukkunut, — sanoi ruhtinatar Maria päätään kieltävästi heilauttaen.
— Rakkaani ... tai armaani ... — ruhtinatar Maria ei voinut selvästi erottaa; mutta katseesta päättäen sanoi ruhtinas jonkun hellän, hyväilevän sanan, jommoisia hän ei ollut milloinkaan puhunut. Sitte hän sanoi: