Mutta samassa hän vaikeni ja punastui, sillä hän luuli puhuneensa liikoja.
Hän rupesi miettimään, oliko hän ehkä tehnyt muitakin tyhmyyksiä ja muistellessaan päivän tapahtumia johtui yht'äkkiä hänen mieleensä ranskalainen rumpalipoika. "Hätäkös meillä on, vaan mitenkä lie hänen laitansa? Mihinkä hän onkaan joutunut? Lienevätkö antaneet edes ruokaakaan? Ovatkohan ne tehneet hänelle pahaa?" ajatteli hän. Huomattuaan, että hän oli puhunut puita heiniä tuluskivistä, rupesi häntä pelottamaan.
"Olisikohan kysyä?" ajatteli hän. "Mutta ne sanoisivat: mitäs lapsi lapsesta! Minä näytän huomenna, olenko enää lapsi! Mutta hävettää kysyäkin", ajatteli Petja. "Vaan samapa se, kysyn kuitenkin!" ja samassa sanoi hän punastuen ja pelästyneenä katsoen upseereihin, joiden hän luuli ottavan pilkaksi hänen sanansa:
— Saako kutsua sisään sen pojan, joka on otettu vangiksi ja antaa hänelle jotain syötävää ... ehkä hän...
— Tosiaankin, poika parka, — virkkoi Denisof, joka nähtävästi ei huomannut mitään häpeällistä Petjan ehdotuksessa. — Käskekää poika sisään. Hänen nimensä on Vincent Bosse. Käskekää sisään.
— Minä menen käskemään, — sanoi Petja.
— Mene, mene. Poika pahanen, — toisti Denisof.
Kun Denisof sanoi nämä sanat, seisoi Petja jo kynnyksellä, mutta samassa pujottautui hän upseerien välitse Denisovin luo.
— Sallikaa minun suudella teitä, rakas ystävä, — sanoi hän. — Oo, kuinka hyvä, kuinka hyvä te olette!
Ja suudeltuaan Denisovia hän juoksi portaille.