— Sinun ei tarvitse ollenkaan lähteä, — sanoi Denisof ja lisäsi Dolohoville: — häntä minä en laske ensinkään.
— Sepä ihmeellistä! — huudahti Petja. — Miksi minä en saisi lähteä?...
— Siksi, ettei sinua siellä tarvita.
— Olkoon miten tahansa, mutta ... mutta ... minä lähden ja sillä hyvä. Otattehan te minut? — sanoi hän Dolohoville.
— Miksikäs en? ... — vastasi Dolohof hajamielisesti katsellen ranskalaisen pojan kasvoihin. — Kauvanko sinulla on ollut tämä puitukka? — kysyi hän Denisovilta.
— Vasta aamusta saakka, hän ei kuitenkaan tiedä mitään. Olen jättänyt hänet luokseni.
— Mihinkäs sinä ne muut panet? — kysyi Dolohof.
— Mihinkäkö panen? Minä lähetän ne pois kuittia vastaan! — kivahti yht'äkkiä Denisof punastuen. — Minä uskallan sanoa peittelemättä, ettei minun omallatunnollani ole yhdenkään ihmisen henkeä. Paljoa helpompi on lähettää 30 tai 300 miestä vartioituina kaupunkiin, kuin ruveta, totta puhuen, ryvettämään sotilaskunniaansa.
— Tuollainen lapsellinen puhe sopii paljoa paremmin tuolle nuorelle kreiville, joka on vasta 16 vanha, mutta ei sinunlaisellesi partasuulle, — sanoi Dolohof kylmän ivallisesti.
— Enhän minä ole sanonut mitään muuta, kuin että lähden kaiken mokomin mukaanne, — huomautti Petja arasti.