Vähää ennen auringon nousua heräsi Pierre kovaan, kiihkeään ammuntaan. Hänen ohitsensa juoksi ranskalaisia.
— Les cosaques![109] — huusi yksi ranskalaisista ja hetken kuluttua ympäröi Pierren joukko venäläisiä.
Pierre ei päässyt hyvään aikaan selville, mitä oli tapahtunut. Hän kuuli joka puolelta toveriensa ilonhuudahduksia.
— Rakkaat ystävät! Veljet! Toverit! — huusivat vanhat sotamiehet itkussa silmin syleillen kasakkoja ja husareja.
Husareja ja kasakkoja oli kokoutunut vankien ympärille ja kukin tarjosi näille pukimia, saappaita, leipää ja kuka mitäkin. Pierre itki ääneen istuessaan heidän keskessään eikä saanut sanaa suustaan. Hän syleili ja suuteli itkien ensimäistä hänen luokseen tullutta sotamiestä.
Dolohof seisoi luhistuneen talon portilla ja laski ohitsensa ranskalaisia, joilta oli riisuttu aseet. Ranskalaiset olivat vielä kiihdyksissään äskeisestä tapahtumasta ja puhelivat keskenään kovaäänisesti, mutta Dolohovin ohi mennessään, joka hiljakseen läiskytteli nagaikallaan saappaan varsiaan vasten ja silmäili heitä kylmin, kiiluvin katsein, joka ei ennustanut mitään hyvää, vaikeni heidän puheensa. Toisella puolen seisoi Dolohovin kasakka ja luki vankeja vetäen jokaiselle sadalle liidulla viivan porttipieleen.
— Paljoko on? — kysyi Dolohof kasakalta.
— Toinen sata menossa, — vastasi kasakka.
— Filez, filex![110] — komenteli Dolohof, joka oli oppinut nämä sanat ranskalaisilta, ja kun hänen silmänsä kohtasivat jonkun vangin katseen, leimahti hänen silmissään vihainen salama.