Kolmanneksi oli se mahdotonta siitä syystä, että sotakäsitteellä "katkaista retki" ei ole mitään merkitystä. Katkaista voi ainoastaan leipäpalan, mutta ei armeijaa. Katkaista armeija, tuketa sen tie ei käy mitenkään päinsä, sillä ylt'ympäri on aina väljyyttä kiertoon ja öitä pysyä näkymättömänä, jotka seikat sotaoppineiden pitäisi tietää ainakin Krasnojen ja Beresinan antamista esimerkeistä. Jos tahdotaan joku vangita, niin ei sitä voi tehdä mitenkään muuten kuin että vangittava suostuu siihen, samoin kuin ei voida saada kiinni pääskyä, ennen kuin se on istuutunut kädelle. Vangita voidaan vaan se, joka antautuu kuten saksalaiset strategiian ja taktiikan sääntöjen mukaan. Mutta ranskalaiset joukot eivät pitäneet tätä ollenkaan edullisena, koska heitä odotti samallainen nälkä- ja vilukuolema paossa kuin vankeudessakin.
Neljänneksi ja kaikkein tärkeimmästä syystä oli se mahdotonta siksi, ettei maailman alusta asti ole kertaakaan käyty sotaa semmoisissa oloissa, joissa tämä sota tapahtui, ja vaikka venäläiset ranskalaisia takaa-ajaessaan jännittivät kaikki voimansa, eivät he sittenkään saaneet aikaan sen enempää tuhoutumatta itse.
Venäjän armeija kadotti Tarutinon ja Krasnojen välisellä retkellä 50,000 miestä sairaina ja jälelle jääneinä eli osapuilleen suuren lääninkaupungin väkiluvun suuruisen määrän. Puolet armeijan väestä poistui taisteluitta.
Ja tästä sodan jaksosta, jolloin sotaväki saappaitta ja turkitta, vajaalla ruualla ja viinatta nukkui kuukausimääriä hangella 15 asteen pakkasessa, jolloin päivää oli vain 7-8 tuntia ja muu vuorokausi yötä, jonka aikana sotaväki oli voimaton, jolloin ihmisiä ei viety kuoleman valtakuntaan vaan muutamiksi tuntikausiksi, kuten taistelussa tapahtuu, vaan he saivat kuukausittain taistella joka hetki nälkä- ja vilukuolemaa vastaan, jolloin kuukaudessa sortui puolet armeijaa, — tästä samasta sodan jaksosta kertovat meille historioitsijat, miten Miloradovitshin oli tehtävä siipihyökkäys sinne ja sinne, vaan Tormasovin toisaalle ja miten Tshitshagovin oli marssittava sinne (marssittava polvia myöten lumessa) ja miten se löi nurinniskoin ja voitti j.n.e., j.n.e.
Venäläiset, joista oli vain puolet elossa, tekivät kaikki, mitä tehtävissä oli ja mikä tuli tehdä kansan arvoa vastaavan tarkotusperän saavuttamiseksi eikä ole heidän syynsä, että toiset venäläiset istuivat sillä aikaa lämpimissä huoneissa ja ajattelivat aivan mahdottomia asioita.
Koko tämä sekava ja käsittämätön todellisuuden vastakohta johtuu siitä, että historioitsijat ovat kirjottaneet ainoastaan eri kenraalien innostuneiden tunteiden ja sanojen historian, vaan ei tapausten historiaa.
Heistä tuntuvat mielenkiintoisilta jonkun Miloradovitshin sanat, palkinnot, joita se ja se kenraali sai ja heidän ehdotuksensa, vaan kysymys niistä 50,000, jotka jäivät sairaaloihin ja hautoihin, ei ollenkaan kiinnitä heidän huomiotaan, koska se ei kuulu heidän tutkimusalaansa.
Mutta kuitenkaan ei tarvita muuta kuin jättää syrjään raporttien ja taistelusuunnitelmien tutkiminen ja tutkia niiden satojen tuhansien liikettä, jotka ovat suoranaisesti ottaneet osaa tapaukseen, niin kaikki ratkaistemattomalta näyttäneet kysymykset muuttuvat ihmeellisen helposti päivän selviksi.
Napoleonin ja hänen armeijansa retken katkaisemisen tarkotus oli olemassa vain kymmenkunnan miehen mielikuvituksessa. Enemmältä sitä ei voinut olla olemassa siitä syystä, että se oli järjetön ja sen saavuttaminen oli mahdoton.
Kansalla oli yksi ainoa tarkotus: vapauttaa maansa vihollisesta. Tämä tarkotus saavutettiin ensiksikin itsestään, koska ranskalaiset pakenivat, josta syystä paon piti antaa tapahtua esteettömästi. Toiseksi saavutettiin tämä tarkotus kansansodan kautta, joka tuhosi ranskalaisia ja kolmanneksi siten, että suuri venäläinen armeija kulki ranskalaisten jälestä valmiina käyttämään pakkokeinoja, jos ranskalaiset olisivat pysähtyneet.