Natasha jäi täten yksikseen ja siitä saakka, kun ruhtinatar Maria ryhtyi matkavalmistuksiin, rupesi hän karttamaan ruhtinatar Mariaa.
Ruhtinatar Maria pyysi kreivittäreltä, että Natasha saisi lähteä hänen kanssaan Moskovaan ja kreivi ja kreivitär suostuivat ilomielin tähän ehdotukseen, sillä he näkivät, miten heidän tyttärensä voimat heikkonivat heikkonemistaan ja he toivoivat, että paikan muutos ja Moskovan lääkärit saavat Natashan taas terveeksi.
— Minä en lähde minnekään, — vastasi Natasha, kun hänelle esitettiin asia, — antakaa minun vain olla rauhassa, — sanoi hän poistuen huoneesta itkuun purskahtamaisillaan enemmän harmista ja kiukusta kuin surusta.
Siitä saakka kun Natasha tunsi ruhtinatar Marian hyljänneen hänet ja kantavansa yksinään surunsa taakkaa, vietti hän enimmän aikansa yksinään huoneessaan istuen sohvan nurkassa jalat koukussa ja repien tai nyppien jotain hienoilla sormillaan, tuijottava, liikkumaton katse luotuna siihen, johon silmät olivat pysähtyneet. Tämä yksinäisyys näännytti ja kalvoi häntä, mutta se oli hänelle välttämätön. Kun joku tuli hänen luokseen, nousi hän heti ylös, muutti asentoaan ja ilmettään, otti kirjan tai käsityön ja näytti kärsimättömästi odottavan, että tulija menisi pois.
Hänestä tuntui myötäänsä, että hän oli käsittämäisillään ja ratkaisemaisillaan sen kauhean ja kalvavan kysymyksen, johon hänen sielunsa silmät olivat kokonaan tähdätyt.
Eräänä päivänä joulukuun lopulla istui kuihtunut ja kalpea Natasha mustassa villapuvussa ja palmikko huolimattomasti nupulle sitaistuna sohvan nurkassa jalat koukussa. Hän kääri ja purki jännittynein mielin vyönsä päätä ja katsoi oven nurkkaan.
Hän katsoi sinne, minne ruhtinas oli mennyt, elämän toiselle puolen. Ja se puoli elämää, jota hän ei ollut koskaan ennen ajatellut ja joka ennen oli aina tuntunut kaukaiselta ja uskomattomalta, oli nyt tullut häntä lähemmäksi, käynyt rakkaaksi ja käsitettävämmäksi kuin tämä puoli elämää, jossa kaikki oli autiota ja hävitettyä, tuskaa ja kyyneleitä.
Hän katsoi sinne, missä hän tiesi ruhtinaan olevan, mutta hän ei voinut nähdä häntä muullaisena kuin sellaisena, jommoinen hän oli ollut elämässä. Hän näki hänet taasen samallaisena, kuin hän oli ollut Mitishtshissä, Troitsassa ja Jaroslavlissa.
Hän näki ruhtinaan kasvot, kuuli hänen äänensä, toisti hänen ja omia sanojaan, joita hän oli ruhtinaalle lausunut ja toisinaan hän mietti hänen ja omasta puolestaan uusia sanoja, joita silloin olisi voinut lausua.
Tuossa hän, ruhtinas, loikoi lepotuolissa samettiturkissaan, pää laihan, kalpean käden varassa. Hänen rintansa on kauhean painuksissa ja olkapäät koholla. Huulet ovat tiukkaan puristuneet umpeen, silmät kiiluvat ja valkealla otsalla käy ryppyjen väreitä. Toinen jalka vapisee tuskin huomattavasti. Natasha tietää, että hän taistelee tuskallisen kivun kourissa. "Mikä on tuo kipu? Mitä varten on kipu? Mitä hän tuntee? Miten häntä kivistää?" ajatteli Natasha. Ruhtinas huomaa hänen mietteensä, katsoo Natashaan ja rupeaa vakavasti puhumaan.