— Natasha, rakastathan sinä minua, — sanoi hän hiljaisella, luottavalla äänellä, — Natasha, ethän sinä petä minua...? Sano minulle suora totuus.
Natasha katsoi häneen kyyneleissä uivin silmin ja hänen kasvoiltaan paistoi rakkaus ja anteeksipyyntö.
— Äitiseni, rakas äiti, — toisti hän ponnistaen kaiken rakkautensa voiman lieventääkseen edes jossain määrin äidin polttavaa tuskaa.
Mutta kun äiti ei enää jaksanut taistella totuutta vastaan eikä uskoa, että hän voisi enää elää, kun hänen rakas poikansa oli surmattu nuoruutensa kukoistuksessa, pelasti hänet tuosta kauheasta totuudesta mielenhäiriö.
Natasha ei käsittänyt, miten kului se päivä, yö, seuraava päivä ja seuraava yö. Hän ei nukkunut eikä poistunut äidin vuoteen vierestä. Natashan ehtymätön, kärsivällinen rakkaus ei pyrkinyt selittämään mitään eikä myöskään lohduttamaan, vaan se ikään kuin tuki kreivitärtä joka puolelta ja piti häntä siten elossa.
Kolmantena yönä vaipui kreivitär muutamaksi minuutiksi horroksiin ja Natasha sulki silmänsä pää käsivarassa lepotuolia vasten. Vuode narahti ja Natasha aukaisi silmänsä ja näki kreivittären istuvan sängyn laidalla ja hiljaa puhuvan.
— Kuinka iloinen olen, kun tulit. Oletko väsynyt, tahdotko teetä, poikani? (Natasha meni hänen luokseen.) — Sinä olet kaunistunut ja miehistynyt, — jatkoi kreivitär ja tarttui tyttärensä käteen.
— Äiti, mitä te puhutte...!
— Natasha, häntä ei ole enää, hän on poissa.
Ja hän vaipui tyttärensä kaulaan ja puhkesi ensi kerran itkuun.