"Ei, se on vain odottamattoman tapaamisen tähden", ajatteli Pierre. Mutta samassa kun hän aikoi jatkaa alkamaansa keskustelua ruhtinatar Marian kanssa, katsahti hän taas Natashaan ja hänen kasvojensa punehdus yltyi ja sydäntä huimasi entistä väkevämpi riemu ja hätä. Hän sotkeutui sanoissaan ja vaikeni kesken puhettaan.
Alussa ei Pierre huomannut Natashaa siksi, ettei hän ollut mitenkään aavistanut näkevänsä häntä täällä ja hän ei ollut tuntenut Natashaa siksi, että se muutos, joka Natashassa oli tapahtunut sinä aikana, jolloin Pierre ei ollut häntä nähnyt, oli tavattoman suuri. Natasha oli laihtunut ja kalvennut. Mutta se yksistään ei tehnyt häntä tuntemattomaksi, vaan häntä oli ollut mahdoton tuntea ensi hetkenä Pierren tultua siitä syystä, ettei noilla kasvoilla eikä silmissä, joissa oli ennen aina säteillyt elämän ilon salainen hymy, ollut Pierren tultua huoneeseen ja hänen ensi kerran katsoessaan niihin hymyn varjoakaan; oli pelkästään silmät, kirkkaat, pehmeät, murheellisen kysyvät silmät.
Pierren hämmennys ei tarttunut Natashaan, vaan se heijastui hänessä tyydytyksenä, joka loi hennon valonsäteen hänen kasvoilleen.
XVII.
— Hän vierailee minun luonani, — sanoi ruhtinatar Maria. — Kreivi ja kreivitär tulevat muutaman päivän kuluttua. Kreivittären tila on hyvin surullinen. Natashan täytyi tulla itsensä kaupunkiin saamaan lääkärin apua. Hän lähetettiin väkisin minun kanssani.
— Ei ole sitä perhettä, jossa ei olisi surua, — sanoi Pierre Natashaan kääntyen. — Tiedättekö, että se tapahtui samana päivänä, jona meidät vapautettiin. Minä näin hänet. Mikä kelpo poika!
Natasha katsoi Pierreen ja vastaukseksi Pierren sanoihin suurenivat vain hänen silmänsä ja saivat entistä valoisamman hohteen.
— Voiko sanoa tai ajatella mitään lohduttavaa sellaisessa surussa? — virkkoi Pierre. — Ei mitään. Miksi piti kuolla niin oivallisen, elämänhaluisen pojan?
— Meidän aikanamme on vaikea elää ilman uskoa... — sanoi ruhtinatar Maria.