— Niin, se oli onni, — sanoi Natasha hiljaisella rintaäänellä, — minulle ainakin se oli onni. — Hän oli tuokioisen vaiti. — Ja hän ... hän ... sanoi kaivanneensa sitä sinä hetkenä, kun tulin hänen luokseen...
Natashan ääni katkesi. Hän punastui, väänteli käsiään polvillaan ja pakotettuaan itsensä nostamaan päänsä pystyyn, alkoi samassa nopeasti kertoa.
— Me emme tienneet mitään Moskovasta matkustaessamme. En uskaltanut kysyä hänestä mitään, ennen kuin Sonja yht'äkkiä sanoi, että hän matkusti meidän mukanamme. En ajatellut mitään enkä voinut kuvitella, minkälainen hänen tilansa oli, minun täytyi vain saada nähdä hänet ja olla hänen kanssaan, — kertoi Natasha vavisten ja hengästyneenä.
Ja antamatta keskeyttää itseään hän kertoi, mitä hän ei ollut koskaan kertonut ainoallekaan ihmiselle: kaiken sen, mitä hän oli kärsinyt kolmen viikon aikana matkalla ja Jaroslavlissa ollessa.
Pierre kuunteli suu auki ja hetkeksikään laskematta katsettaan Natashan kyynelissä kylpevistä silmistä. Natashan kertomusta kuunnellessaan ei Pierre ajatellut ruhtinas Andreita, ei kuolemaa eikä sitä, mitä Natasha kertoi. Hän tunsi vain sääliä Natashaa kohtaan sen tuskan tähden, joka Natashaa kouristeli kertomuksen aikana.
Ruhtinatar, joka rypisteli kasvojaan pidättääkseen kyyneleitään, istui Natashan vieressä ja kuuli ensi kerran tarinan veljensä ja Natashan rakkaudesta noilta viimeisiltä päiviltä.
Tämä tuskallinen ja riemukas kertomus näytti olevan välttämätön Natashalle.
Hän kertoi niin innostuneesti, että hän sekotti mitä vähäpätöisimpiä seikkoja sydämen ainoisiin salaisuuksiin ja hän näytti voivan jatkaa loppumattomiin. Muutamia kertoja hän toisti samoja asioita.
Oven takaa kuului Dessallesin ääni, joka kysyi, saako Nikolushka tulla sanomaan hyvää yötä.
— Ja siinä kaikki, kaikki... — päätti Natasha kertomuksensa.