— Mutta mitä minun on tehtävä?
— Jättäkää se minun huolekseni, — virkkoi ruhtinatar Maria. — Minä tiedän...
Pierre katsahti ruhtinattaren silmiin.
— Mitä, mitä? ... — kysyi Pierre.
— Minä tiedän, että hän rakastaa ... rakastua teihin, — oikaisi ruhtinatar Maria.
Tuskin oli hän ehtinyt sanoa nämä sanat, kun Pierre kavahti pystyyn ja tarttui sävähtävin kasvoin ruhtinattaren käteen. — Mistä te sen päätätte? Luuletteko, että minä voin toivoa? Luuletteko?!
— Luulen kyllä, — vastasi ruhtinatar hymyillen. — Kirjottakaa hänen vanhemmilleen ja jättäkää muu minun tehtäväkseni. Minä puhun hänen kanssaan, kun tulee sopiva hetki. Minäkin haluan sitä ja minä tunnen sydämessäni, että siitä tulee tosi.
— Ei, se on mahdotonta! Kuinka onnellinen olen! Mutta se on mahdotonta! Miten onnellinen olen! Ei, se on mahdotonta! — hoki Pierre suudellen ruhtinatar Marian käsiä.
— Matkustakaa te Pietariin, se on parasta. Minä kirjotan teille sinne, — sanoi ruhtinatar.
— Pietariinko? Matkustaa? Hyvä on, minä matkustan. Mutta voinko huomenna uudestaan käydä teillä?