"Hänen olisi pitänyt menetellä niin ja niin. Siinä kohden hän menetteli hyvin, vaan siinä huonosti. Hän esiintyi mainiosti hallituksensa alussa ja vuonna 1812, mutta menetteli huonosti siinä, että hän antoi Puolalle perustuslait, muodosti Pyhän alliansin, nosti valtaan Araktshejevin, suosi Golitsinia ja mystisismiä ja sitte Shishkovia ja Fotiusta. Hän menetteli huonosti sekaantuessaan armeijan rintamajoukkojen toimintaan, menetteli huonosti hajottaessaan Semjonovin rykmentin" j.n.e.
Voisi kirjottaa pitkän luettelon kaikista niistä moitteista, joita historioitsijat kohdistavat häneen oman käsityksensä perusteella siitä, mikä on ihmiskunnan eduksi mikä ei. Mitä nämä moitteet merkitsevät? Eivätkö juuri ne samat teot, jotka historioitsijat lukevat Aleksanterin ansioksi, kuten esimerkiksi hallituksen vapaamielinen henki, taistelu Napoleonia vastaan, hänen vuonna 1812 osottama lujuutensa ja vuoden 1813 sotaretki, johtuneet niistä samoista lähteistä, perinnöllisyydestä, kasvatuksesta ja elämänehdoista, jotka muodostivat Aleksanterin henkilöllisyyden siksi, mikä se oli ja joista johtuvat nekin teot, joista historioitsijat häntä moittivat, kuten Pyhästä alliansista, Puolan itsenäisyyden palauttamisesta ja 20:nen vuosiluvun taantumuksesta?
Mikä oikeastaan on näiden moitteiden ydin? Se, että semmoisessa historiallisessa henkilössä, kuin Aleksanteri I oli, henkilössä, joka seisoi inhimillisen vallan korkeimmalla ajateltavissa olevalla portaalla ikään kuin kaikkien häneen kohdistuneiden historiallisten säteiden häikäisevässä valossa, henkilössä, joka oli niiden maailman kaikista voimakkaimpien juonien, petosten, liehakoimisen ja viettelyn alainen, jotka aina ympäröivät valtaa, henkilössä, joka jokaisena elämänsä hetkenä tunsi olevansa vastuunalainen kaikesta, mitä Europassa tapahtui, henkilössä, joka ei ollut keksitty, vaan ilmi elävä niin kuin kuka muu tahansa tapoineen, intohimoineen ja pyrkimyksineen hyvään, kauniiseen ja toteen, ettei tässä henkilössä viisikymmentä vuotta sitte ollut ainoatakaan hyvettä (siitä eivät historioitsijat moiti), vaan ettei hänessä ollut edes semmoisia ihmiskunnan parasta tarkottavia katsantotapoja, joita nyt on jokaisella professorilla, joka nuoruudesta saakka harrastaa tieteitä s.o. lukee kirjapahasia ja pitää luentoja ja jäljentää ne yhteen vihkoon.
Mutta vaikka otaksuisimmekin, että Aleksanteri I erehtyi 50 vuotta sitte mielipiteissään kansojen parhaasta, tulee tahtomattaankin otaksumaan, ettei historijoitsijakaan, joka on arvostellut Aleksanteria, jonkun ajan kuluttua osottaudu osuneen oikeaan siinä, mikä hänen käsityksensä mukaan on onneksi ihmiskunnalle. Tämä otaksuma on sitäkin luonnollisempi ja välttämättömämpi, kun me historian kehitystä seuratessamme näemme, että käsitteet ihmiskunnan parhaasta vaihtelevat joka vuosi, vaihtelevat jokaisen uuden kirjailijan mielipiteen mukaan, niin että se, mitä on pidetty parhaana, huomataan kymmenen vuoden kuluttua pahaksi ja päinvastoin. Eikä siinä kyllä, me näemme historiassa semmoisia esimerkkejä, että samalla kertaa on vallinnut aivan vastakkainen käsitys hyvästä ja pahasta: perustuslakien antamisen Puolalle ja Pyhän alliansin lukevat toiset Aleksanterille ansioksi, vaan toiset moittivat häntä siitä.
Aleksanterin ja Napoleonin toiminnasta me emme voi sanoa, että se olisi ollut hyödyllistä tai vahingollista, sillä me emme voi sanoa, mille se oli hyödyllistä ja mille vahingollista. Jos heidän toimintansa ei miellytä jotakuta, niin ei se miellytä häntä vain siksi, ettei se sovellu yksiin hänen ahtaan käsityksensä kanssa siitä, mikä on parhainta. Olkoonpa minusta tänä parhaana pidettävä isäni talon säilyminen Moskovassa 1812 tahi Venäjän sotajoukkojen maine tahi Pietarin tahi jonkun muun kaupungin yliopiston kukoistus tahi Puolan vapaus tahi Venäjän mahtavuus tahi joku europalainen valistussuunta, on minun kuitenkin tunnustettava, että jokaisen historiallisen henkilön toiminnalla on ollut näiden tarkotusten ohella toisiakin, paljon yleisempiä ja minulle käsittämättömiä. Mutta otaksutaan, että niin sanottu tiede kykenee tasottamaan kaikki vastakkaisuudet ja että sillä on pettämätön hyvän ja pahan mittapuu historiallisia henkilöjä varten.
Otaksutaan, että Aleksanteri olisi voinut tehdä kaikki toisin. Otaksutaan, että hän olisi voinut — niiden määräyksestä, jotka häntä syyttävät ja niiden, jotka pitävät ammattinaan inhimillisen vaelluksen lopullisen tarkotuksen tietämistä — toimia sen kansallisuuden, vapauden, yhdenvertaisuuden ja edistyksen ohjelman mukaisesti, jonka hänelle antaisivat hänen nykyiset syyttäjänsä. Otaksutaan, että tämmöinen ohjelma olisi mahdollinen ja laadittu ja että Aleksanteri olisi toiminut sen mukaan. Mitenkä olisi tällöin käynyt niiden ihmisten toiminnan, jotka hangottelivat hallituksen silloista suuntaa vastaan, toiminnan, joka historioitsijoiden mielestä on hyvä ja hyödyllinen? Tätä toimintaa ei olisi ollutkaan, ei olisi ollut elämää eikä olisi ollut mitään.
Jos ajatellaan, että inhimillistä elämää voi ohjata järki, niin silloin katoaa elämän mahdollisuus.
II.
Jos ajatellaan, kuten historioitsijat tekevät, että suuret henkilöt johtavat ihmiskuntaa joitakin suuria päämääriä kohti, jotka tarkottavat joko Venäjän tahi Ranskan suuruutta tahi Europan tasapainoa tahi vallankumousaatteiden levittämistä tahi yleistä edistystä tahi mitä muuta tahansa, niin on mahdotonta selittää historian ilmiöitä ilman sattuman ja neron käsitteitä.