Nikolain omaiset ja ystävät kehottivat häntä kieltäytymään perinnöstä. Mutta Nikolain mielestä tuntui tämä kieltäytyminen isän rakkaan muiston solvaukselta ja sen vuoksi hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, vaan otti perinnön vastaan velanmaksuvelvollisuuksineen. Velkojat, jotka olivat olleet vaiti vuosikausia siitä syystä, että heitä oli kreivin eläessä pidättänyt se epämääräinen, mutta voimakas vaikutus, jonka heihin oli tehnyt kreivin hillitön hyväntahtoisuus, panivat yht'äkkiä saatavansa hakuun. Syntyi, kuten tavallista, kiista siitä, ken ensin saa omansa ja ne samat henkilöt, jotka, niinkuin Mitenka y.m., olivat saaneet lahjavekseleitä, esiintyivät nyt kaikista kiivaimpina velkojina. Nikolaille ei annettu aikaa, ei lepoa ja nekin, jotka ennen näyttivät säälitelleen ukkoa, joka oli syynä heidän tappioihinsa (jos ollenkaan oli tappioita), hyökkäsivät nyt säälittä aivan syyttömän nuoren perijän kimppuun, joka vapaaehtoisesti oli ottanut maksaakseen velat.

Ei yksikään Nikolain otaksumista keinoista onnistunut, omaisuus meni vasarakaupalla puolesta hinnasta ja toinen puoli velasta jäi vielä maksamatta. Nikolai otti lankonsa tarjoomat 30,000 ruplaa niiden velkojen maksamiseksi, joita hän piti varsinaisina rahavelkoina. Ja jottei hän olisi joutunut maksamatta jääneiden velkojen tähden istumaan, kuten velkamiehet uhkailivat, ryhtyi hän uudestaan palvelukseen.

Armeijassa oli Nikolai tosin ensi sijalla päästä rykmentin päälliköksi, mutta sinne ei hän voinut lähteä siksi, että äiti piti hänestä kiinni kuin hukkuva viimeisestä pelastuskeinosta. Tämän vuoksi otti hän Moskovassa erään siviiliviran, niin vastenmielistä kuin hänestä olikin jäädä Moskovaan entisten tuttujensa pariin ja ryhtyä siviilivirkaan. Hän riisui rakkaan sotilaspukunsa ja muutti äitinsä ja Sonjan kanssa pieneen asuntoon Siftsevi Vraschskiin.

Natasha ja Pierre, jotka asuivat tähän aikaan Pietarissa, eivät tunteneet tarkemmin Nikolain asioita. Sen jälkeen kun Nikolai oli lainannut langoltaan rahoja, koetti hän salata tältä tukalaa tilaansa. Ja Nikolain tila oli tosiaankin tukala, sillä 1,200 ruplan palkalla oli hänen elätettävä sekä itsensä että Sonja ja äitinsä ja sitä paitsi elätettävä äiti niin, ettei tämä olisi huomannut, että he olivat köyhiä. Kreivittären oli mahdoton käsittää elämää ilman sitä ylellisyyttä, johon hän oli lapsuudestaan tottunut ja hän vaati myötäänsä milloin ajopelejä, joita heillä ei ollut, haettaakseen luokseen jonkun tuttavan, milloin kalliita ruokia itselleen ja viiniä pojalleen, milloin rahaa, valmistaakseen jonkun aavistamattoman lahjan Natashalle, Sonjalle tai Nikolaille eikä hän ollenkaan käsittänyt, miten suuria vaikeuksia kaikki tämä tuotti Nikolaille.

Sonja piti huolta kotiaskareista, hoiti tätiään, luki hänelle ääneen, kärsi hänen oikkunsa ja salatun nyreämielisyyden ja auttoi Nikolaita salaamaan vanhalta kreivittäreltä sitä ahdinkotilaa, jossa he olivat. Nikolai tunsi olevansa sangen suuressa kiitollisuuden velassa Sonjalle kaikesta, mitä Sonja teki hänen äitinsä hyväksi, hän ihaili Sonjan kärsivällisyyttä ja alttiutta, mutta koetti samalla pysytellä loitolla Sonjasta.

Hän ikäänkuin moitti sydämessään Sonjaa siitä, että tämä oli liian täydellinen ja siitä, ettei Sonjaa voinut mistään moittia. Sonjassa oli kaikkea, jonka tähden ihminen saa tunnustusta, mutta oli niukalti sitä, joka olisi saanut Nikolain rakastamaan häntä. Nikolai piti kiinni niistä Sonjan kirjeessä olleista sanoista, joilla Sonja oli antanut hänelle vapauden ja nyt käyttäytyi hän Sonjaa kohtaan niin, kuin kaikki se, mikä heidän välillään oli ollut, oli ammoin sitte unohdettu eikä uudistuisi enää koskaan.

Nikolain asema paheni pahenemistaan. Ajatus saada jotain säästymään palkasta osottautui tuulentuvaksi. Säästämisen sijasta piti hänen tuontuostakin lainailla äitinsä tarpeita tyydyttääkseen. Hän ei nähnyt enää mitään pääsyä asemastaan. Ajatus naida rikas perijätär, jota hänelle toimittivat hänen naissukulaisensa, oli hänelle vastenmielinen. Toinen keino tukalasta tilasta pääsemiseen, äidin kuolema, ei juolahtanut kertaakaan hänen päähänsä. Hän ei toivonut mitään eikä pannut luottamustaan mihinkään ja sydämensä syvyydessä hän tunsi synkkää nautintoa nurkumatta kärsiessään ahdinkotilaansa. Hän koetti karttaa entisiä tuttaviaan, jotka säälittelivät häntä ja ehdottivat apua, joka häntä loukkasi. Hän karttoi kaikkea, mikä olisi tuottanut mielenhuvia ja haihdutusta ja kotonaan hän ei tehnyt muuta kuin levitteli kortteja äitinsä kanssa, käveli ääneti huoneessa ja poltteli piipullisen toisensa perästä. Tuntui, kuin olisi hän huolellisesti tahtonut pysyä siinä kolkossa mielialassa, jonka avulla hän tunsi jaksavansa kestää asemansa vaikeudet.

VI.

Ruhtinatar Maria saapui alkutalvesta Moskovaan. Hän oli saanut kuulla kaupungilla liikkuvista huhuista Rostovilaisten tilasta ja siitä, että "poika uhrasi itsensä äitinsä tähden" (näin puhuttiin kaupungilla).