Musikkojen heinän ja viljan kylvöä ja korjuuta hän piti yhtä tarkasti silmällä kuin omaansakin. Ja harvat isännät saivat peltonsa niin aikaseen ja hyvästi kylvetyiksi ja korjatuiksi ja niin suuria tuloja kuin Nikolai.
Kartanon väen kanssa hän ei tahtonut olla missään tekemisissä, hän sanoi näitä syöpäläisiksi ja kuten kaikki puhuivat, hän laski ne hemmottelullaan pilaantumaan. Kun oli ryhdyttävä johonkuhun toimenpiteeseen jonkun kartanon väkeen kuuluvan henkilön suhteen, varsinkin kun oli rangaistava jotakuta tämmöistä, ei Nikolai oikein tiennyt, mitä tehdä, ja hänen täytyi neuvotella kaikkien perheensä jäsenten kanssa. Vain silloin, kun oli mahdollista lähettää joku kartanon palvelija sotamieheksi musikan sijasta, teki hän sen vähääkään epäröimättä. Kaikki musikkoja koskevat toimenpiteet hän pani täytäntöön vähääkään empimättä ja hän tiesi, että nämä toimenpiteet hyväksyvät kaikki joitakuita harvoja lukuunottamatta.
Hän ei antanut itselleen valtaa rasittaa eikä rangaista ketään ainoastaan siksi, että hänen mielensä teki niin tehdä eikä myöskään auttanut eikä palkinnut ketään siksi, että hän omasta puolestaan sitä halusi. Hän ei olisi osannut sanoa, mikä oli sen mittapuuna, mikä piti tehdä ja mitä ei, mutta tämä mittapuu pysyi hänen sydämessään lujana ja järkkymättömänä.
Usein hän harmistuneena jostakin onnettomuudesta tai rettelöstä sanoi: "tästä meidän venäläisestä kansastamme ei ole mihinkään" ja hän oli luulevinaan, ettei hän siedä musikkoja.
Mutta toisekseen hän rakasti täydestä sydämestään meidän venäläistä kansaamme ja sen elämää ja juuri sentähden ymmärsi ja omisti itselleen sen ainoan taloudenhoidon tien ja ne tavat, jotka toivat hyviä tuloksia.
Kreivitär Maria oli mustasukkainen miehelleen tästä hänen innostaan ja pahotteli, ettei hän voinut päästä siitä osalliseksi; hän ei myöskään voinut käsittää sitä iloa ja mielikarvautta, jota tämä hänelle outo, erikoinen maailma tuotti hänen miehelleen. Hän ei voinut käsittää miksi hänen miehensä oli erityisen virkeä ja onnellinen, vaikka hän noustuaan kilpaa sarastuksen kanssa ja vietettyään koko aamupuhteen joko pellolla tai riihellä palasi teelle vasta kylvämästä, heinänteosta tai viljankorjuusta. Hän ei käsittänyt, mistä hänen miehensä oli ihastuksissaan kertoessaan innostunein mielin rikkaasta musikasta Matvei Jermishinistä, joka oli yökauden vetänyt perheineen lyhteitä ja ennen kuin kukaan oli saanut mitään korjuuseen, oli hänen viljansa jo kuhilailla. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen miehensä siirtyessään ikkunan luota balkonille hymyili iloisesti partaansa ja iski itsekseen silmää, kun nuutuneille kauralaihoille lankesi lämmin, runsas sade tai miksi hänen miehensä, kun elonkorjuun tai heinänteon aikana tuuli hajotti uhkaavat pilvet ja hän punottavaksi paahtuneena, hikisenä ja koiruohon ja maliheinän lemua tukassa tuli riiheltä käsiään ilosta hykerrellen ja sanoi: "kas niin, vielä päivä, ja minun ja talonpoikien hyvyys saadaan riiheen!"
Vielä vähemmin voi hän käsittää, miksi hänen helläsydäminen miehensä, joka oli aina ollut valmis ottaman varteen hänen toivomuksensa, joutui melkein raivoihinsa, kun hän esitti miehelleen kylän naisten tai musikkojen pyyntöjä, joita nämä olivat tehneet hänelle työstä päästäkseen; miksi hänen miehensä, tuo hyväsydäminen Nicolas, antoi hänelle jyrkkiä kieltoja ja pyysi vihaisesti, ettei hän sekaantuisi toisten asioihin. Kreivitär Maria tunsi, että hänen miehellään oli oma, omituinen maailmansa, jota hän kiihkeästi rakasti ja jossa vallitsivat vaimolle tuntemattomat lait.
Kun kreivitär Maria, koettaessaan ymmärtää miestään, mainitsi hänen ansioistaan, joita oli hyväntekeminen alamaisille, suuttui kreivi ja vastasi: "en kerrassaan mitään, ei ole edes kertaakaan johtunut mieleeni tehdä heille hyvää. Se on kaikki kuvittelua ja akkojen lorua. Minä vain tahdon, etteivät meidän lapsemme joutuisi kylänkululle ja minä haluan järjestää omaisuutemme vankalle pohjalle, niin kauan kuin pysyn pystyssä eikä mitään muuta. Vaan sitä varten tarvitaan järjestystä, ankaruutta... Siinä koko juttu!" puheli hän kuumaveristä nyrkkiään puristellen. "Ja oikeus ja kohtuuskin vaatii sitä", lisäsi hän, "sillä jos talonpoika on tyhjä ja nälkäinen eikä hänellä ole muuta kuin hevoshuonokkaansa, ei hänestä ole hyötyä enemmän itselleen kuin muillekaan." Ja luultavasti juuri siksi, ettei Nikolai suvainnut ajatella tekevänsä jotain muiden hyväksi, hyveen tähden, oli kaikki, mitä hän teki, hedelmällistä: hänen omaisuutensa kasvoi nopeasti, naapurimusikat kävivät pyytämässä, että hän olisi ostanut heidät ja vielä kauan aikaa hänen kuolemansa jälkeen säilyi kansan mielessä hänestä harras muisto. "Se vasta oli isäntä... Ensin musikan etu, sitte oma. Vaan ei toisekseen pidellyt pehmein käsin. Sanalla sanoen — siin' oli isäntä!"