Kyynelvirta valui kreivitär Marian silmistä entistä herkemmin. Hän tarttui miehensä käteen ja suuteli sitä.
— Nicolas, milloin sinä olet särkenyt sormuksesi? — kysyi kreivitär puheen ainetta muuttaakseen katsellessaan miehensä sormessa olevaan sormukseen, jossa oli Laokoonin pään kuva.
— Äsken, siitähän se sekin. Ah, Maria, älä puhu siitä enää. — Hän tulistui taas. — Vakuutan sinulle kunniasanallani, ettei niin tule enää koskaan tapahtumaan. Ja olkoon tämä minulle ainaisena varotuksena, — sanoi hän särkynyttä sormusta osottaen.
Tästä saakka alkoi Nikolai joka kerran, kun hän voutien ja työnjohtajain kanssa puhellessaan tunsi veren syöksyvän päähänsä ja käsiensä alkavan kouristua nyrkkiin, pyöritellä särkynyttä sormusta sormessaan ja hän laski katseensa maahan sen henkilön edessä, joka oli pannut hänen sappensa kuohumaan. Sittenkin joutui hän parisen kertaa vuodessa suunniltaan, mutta hän tunnusti joka kerran vaimonsa luo tultuaan tälle tekonsa ja teki lupauksen, että nyt se tapahtui viimeisen kerran.
— Maria, varmaankin sinä halveksit minua, — puheli Nikolai vaimolleen, — ja ansiosta se onkin.
— Poistu, poistu sinä heti, jos tunnet itsesi kykenemättömäksi hillitsemään itseäsi, — vastasi tähän kreivitär Maria surullisesti, koettaen lohduttaa miestään.
Läänin aatelin keskuudessa kunnioitettiin Nikolaita, mutta hänestä ei pidetty. Aatelin harrastukset eivät kiinnittäneet hänen mieltään. Ja tämän vuoksi pitivät jotkut häntä ylpeänä, muutamat — tyhmänä. Hänen koko kesänsä, kevätkylvöstä syyskorjuuseen saakka, hupeni talousaskareihin. Syksyisin hän taas painui yhtä vakavan toimeliaana, kuin hän oli työskennellyt taloustoimissa, metsästykseensä ja matkusti kuukauden, parin päiviksi etäisille metsästysmaille. Talvisin hän ajeli asioilla naapurikylissä tai lueskeli kirjoja, etupäässä historiallisia, joita hän joka vuosi osti määrätyllä summalla. Hän tahtoi hankkia, kuten hän sanoi, itselleen vakavasisältöisen kirjaston ja otti päämääräkseen lukea kaikki ostamansa kirjat. Hän istua kökötti arvokkaan näköisenä kabinetissaan näitä kirjojaan lukemassa, jonka hän alussa oli ottanut velvollisuudekseen, vaan joka sittemmin muuttui varsinaiseksi työksi, joka tuotti hänelle erityistä nautintoa ja synnytti häneen käsityksen siitä, että hän tosiaankin tekee vakavaa työtä. Asiamatkoja lukuun ottamatta hän vietti enimmän osan talvea kotona perheensä keskuudessa ja seurasi pienimpiäkin yksityiskohtia myöten vaimonsa ja lastensa välistä elämää. Vaimoonsa hän kiintyi yhä enemmän ja enemmän ja löysi joka päivä uusia kätköjä hänen rikkaasta sydämen elämästään.
Sonja oli asunut perheessä Nikolain häistä pitäen. Nikolai oli kertonut itseään soimaten ja Sonjaa kiittäen jo kappaleen ennen naimistaan vaimolleen kaikki, mitä heidän välillään oli ollut ja hän oli pyytänyt ruhtinatar Mariaa kohtelemaan serkkuaan huomaavasti ja hellästi. Kreivitär Maria tunsi täydellisesti, että hänen miehensä ja että hän itsekin oli tehnyt pahoin Sonjalle. Hän ajatteli, että hänen rikkautensa oli vaikuttanut Nikolain valintaan, hän ei voinut syyttää Sonjaa mistään ja tahtoi rakastaa häntä, mutta hän ei voinut rakastaa, vaan päinvastoin huomasi usein piilevän sydämessään Sonjaa kohtaan katkeria tunteita, joita hän ei voinut karkottaa.
Kerran hän keskusteli ystävänsä Natashan kanssa Sonjasta ja omasta vääryydestään häntä kohtaan.
— Kuulehan, — sanoi Natasha, — sinähän olet lukenut paljo raamattua, siellä on eräs kohta suoraan Sonjasta.