Kreivitär Maria istui pöydän toisessa päässä. Niin pian kun Nikolai oli istuutunut tuolilleen, oivalsi hänen vaimonsa siitä tavasta, jolla Nikolai otettuaan käteensä ruokaliinan siirsi nopeasti syrjemmä edessään olevan juomalasin ja ryypyn, ettei Nikolai ollut hyvällä tuulella, kuten joskus ennenkin oli tapahtunut varsinkin ennen liemen pöytään tuomista ja kun hän oli tullut pöytään suoraan ulkoaskareiltaan. Kreivitär Maria tunsi hyvin hyvästi tämän miehensä tuulen ja silloin kun hänellä itsellään ei ollut mitään mielessä, odotti hän levollisesti, kunnes Nikolai oli syönyt liemen, alkoi sitte vasta puhella hänen kanssaan ja hän sai hänet tunnustamaan, että hän oli ollut suotta syyttä huonolla tuulella. Tänään unohti kreivitär Maria kokonaan tämän tapansa. Hänestä tuntui katkeralta, että Nikolai on hänelle syyttä vihoissaan ja hän tunsi olevansa onneton. Hän kysyi mieheltään, missä tämä oli ollut. Nikolai vastasi. Hän kysyi vielä, olivatko talon asiat niin kuin olla piti. Nikolai rypisti kasvojaan, sillä hänen vaimonsa ääni tuntui hänestä luonnottomalla, ja hän vastasi parilla sanalla.
"Johan sen arvasinkin", ajatteli kreivitär Maria, "ja mistä hän on minulle vihoissaan?" Äänen sävystä, joka kuulosti Nikolain vastauksista, huomasi kreivitär Maria äreyttä itseään kohtaan ja halua lopettaa keskustelu. Vaikka kreivitär Maria huomasikin, etteivät hänen kysymyksensä olleet paikallaan, ei hän kuitenkaan voinut olla tekemättä vielä muutamia kysymyksiä.
Denisof sai aikaan, että keskustelu tuohtui kohta yleiseksi ja vilkkaaksi, mutta kreivitär Maria ja Nikolai eivät puhuneet mitään keskenään. Kun oli noustu pöydästä ja mentiin kiittämään vanhaa kreivitärtä, suuteli kreivitär Maria miestään ja kysyi, miksi hän oli hänelle vihoissaan.
— Sinulla on aina kummallisia ajatuksia, enhän ole sinne päinkään, — vastasi Nikolai.
Mutta sana aina vastasi kreivitär Marialle: "olen kyllä vihainen, mutt'en sano sitä."
Nikolai eli vaimoineen niin hyvässä sovussa, ettei Sonja eikä vanha kreivitär löytäneet edes tekosyytä moitteeseen, vaikka he mustasukkaisuudesta halusivatkin viritellä eripuraisuutta heidän välilleen. Toisinaan ja nimenomaan kaikista onnellisimpien aikojen jälkeen valtasi heidät yht'äkkiä vieraantumisen ja vastenmielisyyden tunne, joka ilmestyi useimmiten kreivitär Marian raskauden aikana. Ja nyt oli parhaillaan tämä aika.
— No, messieurs et mesdames, — sanoi Nikolai kovalla äänellä ja ikään kuin iloisesti (kreivitär Mariasta tuntui tämä hänen tahalliselta loukkaukseltaan). — Minä olen jo kuudelta jalkeilla. Huomenna taas huollaan, vaan nyt on mentävä levolle.
Ja virkkamatta enää mitään vaimolleen hän meni pieneen divanihuoneeseen ja kävi nukkumaan divanille.
"Näinhän se on aina", ajatteli kreivitär Maria. "Kaikkien muiden kanssa puhelee, mutta minun kanssani ei. Kyllä, kyllä näen, että olen hänestä vastenmielinen. Varsinkin tässä tilassa." Hän katsahti paisuneeseen vatsaansa ja tarkasti peilissä kelmeän kalpeita, kuihtuneita kasvojaan ja silmiään, jotka näyttivät suuremmilta kuin koskaan muulloin.
Ja kaikki tuntui hänestä tuskalliselta: Denisovin hälisevä ääni ja naurun hohotus, Natashan puhe ja varsinkin se katse, jonka Sonja häneen pikimmältä loi.