Kreivitär Maria kuunteli mitä Nikolai sanoi, teki sen johdosta huomautuksia ja alkoi sitte hänkin puolestaan ajatella ääneen. Hänen ajatuksensa koskivat lapsia.
— Noin aikaseen tulee näkyviin nainen, — sanoi kreivitär Maria ranskaksi osottaen pikku Natashaa. — Te syytätte meitä naisia epäjohdonmukaisuudesta. Mutta eikö hän tuossa ole johdonmukainen! Kun minä sanoin, että pappa tahtoo nukkua, sanoi hän että pappa nauraa. Ja hän oli oikeassa, — virkkoi kreivitär Maria onnen hymy kasvoilla.
— Niin on, niin on!
Ja Nikolai kohotti tytön voimakkailla käsillään korkealle ilmaan, pani olkapäilleen, tarttui jalkapuoliin ja rupesi kantamaan pitkin huonetta.
— Tiedätkö, että sinä voit tehdä väärin rakastaessasi häntä liian paljon, — supatti kreivitär Maria ranskaksi.
— Minkäs sille mahtaa... Koetan olla näyttämättä...
Tällöin kuului eteisestä ääniä ja askeleita, jotka kuulostivat vieraan tulolta.
— Joku on tullut.
— Olen varma, että se on Pierre. Minä menen katsomaan, — sanoi kreivitär Maria ja poistui huoneesta.
Hänen mentyään uskalsi Nikolai juoksuttaa nelistämällä tyttöä ympäri huonetta. Kun häntä viimein rupesi hengästyttämään, sieppasi hän nauravan tytön nopeasti syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten. Telmintä johti hänen mieleensä tanssin ja katsoessaan pikku Natashan onnellisiin, viattomiin, pyöreihin kasvoihin hän ajatteli, minkälainen mahtaa tyttönen olla silloin, kun hän vanhana ukkona vie hänet pitoihin ja laskee hänen kanssaan masurkkaa, kuten aikoinaan hänen isävainajansa oli tanssinut tyttärineen "Daniel Cooperia".