Natasha riensi kepein askelin eteiseen.
Denisof, joka piippu hampaissa oli tullut kabinetista salonkiin, näki nyt vasta ensi kerran oikean Natashan, jonka kasvoilla leimusi leimuamalla kirkas, läikkyvä, iloinen valo.
— Jo tuli! — huudahti Natasha juostessaan Denisoville, joka hänkin tunsi olevansa iloissaan Pierren tulosta, vaikkei hän Pierrestä pitänyt juuri ollenkaan.
Eteiseen tultuaan huomasi Natasha kookkaan henkilön riisuvan turkin vyötä. "Hän, hän! Totisesti hän on tuossa!" ajatteli Natasha, lennähti vasten Pierreä, kietoi kätensä Pierren kaulaan, painoi hänen päätään rintaansa vasten, ja työnnettyään sen sitte etemmä, katsahti Pierren huuraisiin, punottaviin, onnellisiin kasvoihin. "Hän se on, onnellinen, tyytyväinen"...
Mutta samassa johtui hänen mieleensä odotuksen ikävä kahden viimeisen viikon varrelta, sädehtivä riemu sammui hänen kasvoiltaan, hän synkistyi ja yht'äkkiä alkoi Pierrelle tulvia tulvanaan moitteita ja sisukkaita sanoja. — Hätäkös sinun on ollut, olet saanut kylläksesi pitää iloja... Vaan entäs minä? Olisit edes lapsia säälinyt. Pitäisi imettää, mutta maito pilautui... Petja oli kuolemaisillaan. Mutta sinun on hauska. Niin, sinun on hauska...
Pierre tiesi, ettei hän ollut syyssä, sillä hänen oli ollut sula mahdottomuus päästä aikaisemmin, hän tiesi, että vaimon mielenpurkaus oli sopimaton ja että se asettuu parin minuutin kuluttua, mutta hän tiesi myöskin, että hänellä itsellään oli hyvä ja iloinen mieli ja se oli tärkeintä. Hänen mielensä olisi tehnyt naurahtaa, mutta hän ei uskaltanut edes ajatellakaan sitä. Hän veti kasvonsa surkean ja pelästyneen näköisiksi ja kallistui kumaraan.
— En mitenkään voinut, jumaliste. Miten Petja jaksaa?
— Paljoa paremmin, mennään. Eikö sinua tosiaankaan hävetä. Jos olisit nähnyt, minkälainen olen ilman sinua, miten tuskailin...
— Oletko terve?
— Mennään, mennään, — hoppusi Natasha laskematta Pierreä käsistään. He menivät huoneisiinsa.